Leimausvasara

 

Ensi talven lämmityspuiden tekoa katsellessa mietin, miten paljon helpompaa työ nykyään onkaan. Tulevan talven lämmityspuut tehdään tänä talvena läheisen metsäpalstan ojanvarren hakkuista. Isä kaatoi puut moottorisahalla parin päivän aikana, ja viikonloppuna miehet ajoivat ne moottorikelkalla välilanssimaalle. Lumi sulaa hurjaa vauhtia, joten välilanssimaalta puut siirretään vielä mönkijän ja peräkärryn avulla pilkkomis- ja kuivumispaikalle.

Toista se on ollut ennen, kun mitään työtä helpottavia moottorilaitteita ei ollut ja tukit olivat valtavia sekä usein pitkienkin matkojen päässä.

Käytän seuraavassa tekstissä lähteinä kirjoja Suomalainen perinnekuvasto, Uutisia Iistä ja Yli-Iistä vuosilta 1900-1924, Sanomia Iistä ja Yli-Iistä vuosilta 1925-1939 sekä Iijoen vonkamies.

Puun uitto oli tiiviisti yhteydessä sahateollisuuteen. Nopeasti kasvava sahateollisuus tarvitsi yhä enemmän raaka-ainetta jo 1800-luvun loppupuolella. Tällöin uitosta tuli puun tärkein kuljetusmuoto hakkuualueilta jalostuslaitoksiin, ja se pysyi sellaisena aina 1940-luvun loppuun saakka. Tämän jälkeen alettiin vähitellen siirtyä joustavampiin, vaikkakin kalliimpiin maantiekuljetuksiin.

Uittotyöt tehtiin kesällä eli vuoden valoisampaan aikaan. Työpäivät olivat pitkiä, jopa 15-tuntisia. Kerrotaan, että poikkeuksellisen hyvällä säällä uittoa tehtiin joskus jopa vuorokauden ympäri niin kauan kuin miehet vain jaksoivat.

Iijoella uittoa hallitsi 1900-luvun alkupuolella oululaisten liikemiesten omistama Kolmiyhtiö (Bergbom - Pateniemen saha, Candelin - Varjakan saha ja Snellman - Oulu). Vasta kun Iijoen Uittoyhdistys perustettiin vuonna 1916, tulivat muidenkin uittajien tarpeet ja näkemykset paremmin esille.

Aikaisemmin puutavaran uitto tapahtui valtaosin lauttauittoina. Iijoen Uittoyhdistyksen perustamisen myötä irtouitto kuitenkin lisääntyi. Irtouitto tarkoitti sitä, että jokainen puu merkittiin omistajansa tunnuksella.

Kun eri metsäyhtiöiden ja metsänomistajien tukit uitettiin samoissa vesistöissä, ne sekoittuivat keskenään. Leimauksella - leimakirveellä tai vasaralla - puun päähän tai kylkeen lyötiin omistajaa osoittava merkki.

Uittoreitin päätepisteessä suoritettiin leimojen perusteella puutavaran erottelu, jossa tukit lajiteltiin omistajittain.

Tästä löytyy valokuvia mm. Finna.fi - sivustolta täältä ja täältä.

Näitä leimatunnuksia näkyy Hirvelässä Isonpuolen pirtin seinässä useita. Työkaluseinältä löytyy myös vanha leimausvasara, jonka molemmissa päissä on eri tunnukset. Yrityksestä huolimatta en löytänyt vasaran merkeille omistajaa.

Minua harmittaa suunnattomasti, kun syksyllä museossa kävi vieras, joka tunsi monet seinän leimamerkeistä - mutta en itse laittanut niitä mihinkään ylös.

Kuva sivulta Finna.fi, Lapin metsämuseo

Löysin Finna.fi -sivustolta taulun, jossa on Kemijoella vuonna 1930 käytetyt leimamerkit. Samoja merkkejä näkyy olevan myös Hirvelän seinässä, ja vieläpä osa näistä yhtiöistä on uittaneet puita myös Iijoessa.

Voisi siis olettaa, että ainakin Metsähallituksen, Kemi Oy:n ja Raahe Oy:n uittomiehet ovat lyöneet merkkinsä seinään. Lisäksi seinässä on vielä tunnistamattomaksi jääneitä merkkejä: P-kirjain, L-mallinen merkki, S-merkki, X-merkki, neliömerkki sekä tähtimerkki, jossa on pyöreät sakarat - sekä museon oman leimausvasaran merkit.

Olipa todella mielenkiintoista lukea muun muassa J.F. Hiivalan kirjoittamia uittokertomuksia kirjasta Iijoen vonkamies sekä muutakin uittoon liittyvää materiaalia. Voin hyvin kuvitella, miten Hirvelän pirtissäkin on aikoinaan yöpynyt kymmenittäin miehiä vieri vieressä. Isomummo Matildalla on varmasti ollut täysi työ kahvittaa nämä yöpyjät, jotka toki jättivät aina pienen korvauksen yösijasta ja kahvista.

Ehkäpä juuri siksi pirtin seinään lyödyt merkit tuntuvat tänäkin päivänä niin kiehtovilta. Ne ovat pieniä jälkiä ihmisistä, jotka ovat kulkeneet Hirvelän kautta työnsä äärellä - uittomiehistä ja matkalaisista.

Muistoja mummolasta

 

Tänään palataan nostalgisiin tunnelmiin, kun pikkusiskoni Maarit muistelee lapsuuttaan Hirvelän mummolassa. Avoimien ovien aikaan olemme saaneet kuulla monia ihania muistoja, ja toivoisinkin voivani jakaa niitä enemmänkin täällä blogissa.

Nyt on Maaritin vuoro.

Ensimmäinen muistoni mummolasta: olin sairastanut vesirokon ja käsiini oli jäänyt arpia. Reino-pappa katseli käsiäni Pikkupuolen pirtissä, ja osasin sanoa: "Pipi ollu." (Kuvassa istun enoni vieressä, mutta ajankohta voi olla sama).

Kesällä mummolassa oli aina lämmintä ja aurinko paistoi. Pihasaunassa olin äidin ja mummon kanssa, ja minulla oli oma pieni punainen amme, jossa viihdyin. Muistan lasten kylpytakit, saunan lempeän lämmön ja sen tuoksun, joka oli aivan omanlaisensa - mummolan tuoksu.

Rannassa pestiin mattoja hetekan päällä. Kesälomaan kuuluivat auringonotto, perhoset ja kiireettömyys. Mummon itse tekemä viili ja lämpimät rieskat maistuivat paremmilta kuin mikään muu.

Mummo istui keinutuolissa ja laittoi matonkuteita kerälle. Ikkunasta näkyi, kun Ransan-Eeva tuli kävellen kylään, istui hetken ja pyöritteli peukaloitaan. Sitten juotiin kahvit. Pihalla kasvoi paljon keltakannusruohoa ja kissankelloja - ne ovat minulle yhä mummolan kukat.

Pihakeinussa istuessa mummo toivoi aina, että laulaisin Koivuvalssin. Laulu laulettiin yhdessä siskon kanssa vielä mummon muistotilaisuudessa.

Aamuisin mummo heräsi aikaisin lämmittämään puuhellaa. Yökylässä sai herätä kysymykseen: "Haluatko aamupalan kanssa kaakaota?" Mummo puuhasteli aina jossain, essu päällä. Sain olla apulaisena käsitiskauksessa - huuhtelin ja kuivasin.

Syksyisin oli perunannostotalkoot. Niihin osallistui parhaansa mukaan koko suku. Perunoita nostettiin ämpäriin heti, kun traktori oli kääntänyt potut mullasta näkyville. Ämpäri vietiin kellarin vieressä olevalle kaukalolle, josta perunat vierivät laareihin talven varalle. Perunoita riitti koko suvun tarpeisiin.

Yksi muisto olivat nuotioillat. Oli jännittävää, kun otimme mukaan eväät ja lähdimme kulkemaan tietä tai polkua pitkin, joskus jopa veneellä, nuotioiltaan. Nuotio oli aina eri rannalla, ja siellä oli paljon väkeä.

Talvisin oli valtavat lumikinokset. Jouluna mummolassa sai aina pehmeän paketin: kudotut villasukat tai lapaset, joiden sisälle oli piilotettu karkkia.

Kaivon Näkistä peloteltiin, ettei sinne mentäisi yksin. Myös lähellä olevassa Iijoessa asui Näkki. Isopuoli jännitti, ja lapsena en uskaltanut kurkata uuninpankon verhon taakse, kun luulin, että siellä nukkuvat vieläkin kulkijat, joille isopappa-Frans oli tarjonnut yösijan. Sisarukset ja serkut pelottelivat, että ikkunasta huiskutti edesmennyt asukas.

Kerran mummolassa ollessa minun teki mieli makaronivelliä. Ruuaksi oli kuitenkin tehty jotain muuta. Niinpä kävelin surkean näköisenä läheiselle tätini mökille ja kerroin tädille, että äiti ja mummo eivät anna ruokaa. Täti hoksasi kyllä mistä on kyse, mutta kysyi silti heti, mitä minun tekisi mieli. Vastasin tietenkin, että makaronivelliä. Täti alkoi sitä keittämään ja sain vatsan täyteen lempiruokaa.

Hirvelä oli paikka, jossa maailma tuntui turvalliselta ja kello kävi omaa rauhallista tahtiaan. Näistä lapsuuden kesistä ja hetkistä on punottu se lanka, joka sitoo minut yhä niihin juuriin - ja onneksi ne muistot eivät haalistu, vaikka vuodet vierivät.

Hirvelän kotimuseon aarteita - Feuerhand Nr. 323

 

Taidan toistaa hieman itseäni kahden viikon takaisesta, mutta koska tulin hankkineeksi reilusti uutta sydänlankaa ja lamppuöljyä, päätin puhdistaa toisenkin Hirvelän kotimuseon myrskylyhdyistä ja testata sen toimivuutta.

Kattoparruilla roikkuvista vaihtoehdoista valikoitui tällä kertaa Feuerhand Nr. 323. 

Lyhty vaikutti olevan täysin ehjä, ja siinäkin oli onneksi lasi tallella.

Ryhdyin huoltotöihin samalla kaavalla kuin edellisenkin lyhdyn kohdalla: purin osat ja puhdistin ne hammasharjalla (sekä CRC:llä). Tässä mallissa lasin sai kokonaan irti, mikä helpotti puhdistamista huomattavasti.

Huollon päätteeksi vaihdoin uuden sydänlangan, kokosin lyhdyn ja täytin säiliön öljyllä.

Jälleen kerran vanha myrskylyhty heräsi henkiin ja alkoi loistaa pimeässä illassa heti sytytyksen jälkeen.

Feuerhand on arvostettu saksalainen myrskylyhtymerkki. Saksalaisen keskustelufoorumin (www.pelam-forum.de) mukaan mallia 323 on valmistettu vuosina 1926-1939. Harrastajien keskusteluja selailemalla selvisi, että Hirvelän yksilö ajoittuu vuosien 1931-1939 välille. Tämän paljastaa lyhdyn kampinostin: vanhemmissa malleissa nostimen kampi on suora, kun taas tässä mallissa se on mutkainen - muutos, joka tehtiin vuoden 1931 jälkeen.

Keskusteluja lukiessani ja kuvia tutkiessani tein mielenkiintoisen havainnon: lyhdyn lasi ei olekaan alkuperäinen Feuerhand-lasi. Alkuperäisessä lasissa merkinnät olisivat erilaiset, mutta tässä yksilössä lasia koristaa kohokuvioinen lepakko ja sen alla numero 7.

Ratkaisu arvoitukseen löytyi pian. Alkuperäinen lasi on jossain vaiheessa rikkoutunut, ja se on korvattu vastaavan kokoisella kilpailijan valmistamalla varaosalla. Saksalainen Stübgen & Co valmisti korkealaatuisia myrskylyhtyjä, joiden tunnuksena oli Fledermaus eli lepakko (englanniksi BAT). Lepakko-kuvion alla oleva numero 7 viittaa lasin kokoon, joka vastaa tällaista normaalikokoista myrskylyhtyä.

Lasi on joka tapauksessa täysin ehjä ja mahdollisesti jopa vanhempi kuin itse lyhty. Foorumitietojen mukaan tällainen yksinkertaisella lepakko-kohokuvioinnilla varustettu lasi saattaa olla peräisin jopa ajalta ennen vuotta 1918.

Tämä hieno vanha myrskylyhty on edelleen täysin toimiva kapistus, ja se onkin ollut suurena apuna Hirvelän pimeän pirtin valaisemisessa. Harvinainen kampinostinmalli yhdistettynä vielä vanhempaan lepakko-lasiin on erinomainen esimerkki siitä, miten laadukkaita työkaluja huollettiin ja pidettiin käytössä vuosikymmenestä toiseen.

Hauskana yksityiskohtana lyhdyssä on vielä vihreitä maaliroiskeita - todennäköisesti samasta maalista, jolla keittiön kalusteet on aikoinaan maalattu. Lyhty on siis selvästi valaissut tietä myös entisajan maalarille.

Myrskylyhty

 

Hirvelän kotimuseossa on paljon erilaisia esineitä, ja välillä otan jonkun niistä tarkempaan esittelyyn.

Tänään vuorossa on Meva-merkkinen myrskylyhty, malliltaan 863. Lyhty on ehyt, mutta hieman ruosteinen - juuri sellainen, jonka patina kertoo eletyistä vuosikymmenistä.

Lyhty on roikkunut muiden kaltaistensa joukossa Hirvelän isossa pirtissä. Sen viimeisintä käyttöaikaa ei ole tiedossa.

Meva on Tšekkoslovakiassa vuonna 1898 perustettu metallituoteteollisuuden yhtiö. Lyhtyjä sen katalogeissa mainitaan vuodesta 1920 alkaen, ja toisen maailmansodan jälkeen kerosiinilamppujen tuotanto lisääntyi merkittävästi. Muita Mevan tuotteita olivat muun muassa tynnyrit, jäteastiat ja kylpyammeet.

Yrityksen tavaramerkkinä olivat kolme ristikkäistä soihtua. Tässä myrskylyhdyssä ne löytyvät öljysäiliön korkista.

Finna.fi-sivustolta löytyy samanlainen lyhty, ja sen tietojen perusteella tämäkin yksilö on valmistettu vuosien 1940-1959 välillä.

Tarkoituksena ei ole entisöidä lyhtyä, vaan puhdistaa se liasta ja kokeilla, saisinko sen jälleen toimimaan. Lyhty on nimittäin kaikin puolin ehyt, lasikupu mukaan lukien, mikä on aika harvinaista.

Puhdistan lyhdyn sievästi hammasharjalla ja rievulla, poistaen irtolian. Lasikuvun annan olla hetken aikaa miedossa tiskiainevedessä ilman sen kummenpaa hankaamista. Irrotan vanhan sydänlangan, joka on jo tehnyt tehtävänsä ajat sitten.

Ostoksilla lähi-Prismassa mukaani tarttuu paketti uutta sydänlankaa sekä lamppuöljyä.

Aluksi sydänlanka ei meinaa millään mennä polttimon läpi. Alan jo tuskastuneena katsella uutta poltinta vaihtoehtona, mutta onneksi puoliso tulee hätiin. Polttimossa oleva vipu, joka pyörittää sydänlankaa ohjaavia hammasrattaita, kyllä toimii, mutta polttimon pää on ilmeisesti niin karstainen, ettei lanka mahdu siitä läpi. Puoliso puhdistaa osan, ja pian lanka saadaan rullaamaan asiaan kuuluvalla tavalla.

Seuraavaksi kasaan lyhdyn jälleen kerran ja kaadan lamppuöljyä säiliöön. Odotettuani hetken, tarkistan, ettei säiliö vuoda mistään, ja olen valmis sytyttämään myrskylyhdyn.

Varovaisuuden vuoksi lyhty viedään ulos.

 

Nostan lasikuvun ylös omalla vivullaan ja sytytän lyhdyn. Myrskylyhty syttyy heti ja alkaa loimuta kauniisti pimenevässä illassa. Lasken kuvun takaisin paikoilleen ja jään hetkeksi katselemaan liekin tasaista valoa.

Näin saatiin henkiin taas yksi Hirvelän esine.