Leimausvasara

 

Ensi talven lämmityspuiden tekoa katsellessa mietin, miten paljon helpompaa työ nykyään onkaan. Tulevan talven lämmityspuut tehdään tänä talvena läheisen metsäpalstan ojanvarren hakkuista. Isä kaatoi puut moottorisahalla parin päivän aikana, ja viikonloppuna miehet ajoivat ne moottorikelkalla välilanssimaalle. Lumi sulaa hurjaa vauhtia, joten välilanssimaalta puut siirretään vielä mönkijän ja peräkärryn avulla pilkkomis- ja kuivumispaikalle.

Toista se on ollut ennen, kun mitään työtä helpottavia moottorilaitteita ei ollut ja tukit olivat valtavia sekä usein pitkienkin matkojen päässä.

Käytän seuraavassa tekstissä lähteinä kirjoja Suomalainen perinnekuvasto, Uutisia Iistä ja Yli-Iistä vuosilta 1900-1924, Sanomia Iistä ja Yli-Iistä vuosilta 1925-1939 sekä Iijoen vonkamies.

Puun uitto oli tiiviisti yhteydessä sahateollisuuteen. Nopeasti kasvava sahateollisuus tarvitsi yhä enemmän raaka-ainetta jo 1800-luvun loppupuolella. Tällöin uitosta tuli puun tärkein kuljetusmuoto hakkuualueilta jalostuslaitoksiin, ja se pysyi sellaisena aina 1940-luvun loppuun saakka. Tämän jälkeen alettiin vähitellen siirtyä joustavampiin, vaikkakin kalliimpiin maantiekuljetuksiin.

Uittotyöt tehtiin kesällä eli vuoden valoisampaan aikaan. Työpäivät olivat pitkiä, jopa 15-tuntisia. Kerrotaan, että poikkeuksellisen hyvällä säällä uittoa tehtiin joskus jopa vuorokauden ympäri niin kauan kuin miehet vain jaksoivat.

Iijoella uittoa hallitsi 1900-luvun alkupuolella oululaisten liikemiesten omistama Kolmiyhtiö (Bergbom - Pateniemen saha, Candelin - Varjakan saha ja Snellman - Oulu). Vasta kun Iijoen Uittoyhdistys perustettiin vuonna 1916, tulivat muidenkin uittajien tarpeet ja näkemykset paremmin esille.

Aikaisemmin puutavaran uitto tapahtui valtaosin lauttauittoina. Iijoen Uittoyhdistyksen perustamisen myötä irtouitto kuitenkin lisääntyi. Irtouitto tarkoitti sitä, että jokainen puu merkittiin omistajansa tunnuksella.

Kun eri metsäyhtiöiden ja metsänomistajien tukit uitettiin samoissa vesistöissä, ne sekoittuivat keskenään. Leimauksella - leimakirveellä tai vasaralla - puun päähän tai kylkeen lyötiin omistajaa osoittava merkki.

Uittoreitin päätepisteessä suoritettiin leimojen perusteella puutavaran erottelu, jossa tukit lajiteltiin omistajittain.

Tästä löytyy valokuvia mm. Finna.fi - sivustolta täältä ja täältä.

Näitä leimatunnuksia näkyy Hirvelässä Isonpuolen pirtin seinässä useita. Työkaluseinältä löytyy myös vanha leimausvasara, jonka molemmissa päissä on eri tunnukset. Yrityksestä huolimatta en löytänyt vasaran merkeille omistajaa.

Minua harmittaa suunnattomasti, kun syksyllä museossa kävi vieras, joka tunsi monet seinän leimamerkeistä - mutta en itse laittanut niitä mihinkään ylös.

Kuva sivulta Finna.fi, Lapin metsämuseo

Löysin Finna.fi -sivustolta taulun, jossa on Kemijoella vuonna 1930 käytetyt leimamerkit. Samoja merkkejä näkyy olevan myös Hirvelän seinässä, ja vieläpä osa näistä yhtiöistä on uittaneet puita myös Iijoessa.

Voisi siis olettaa, että ainakin Metsähallituksen, Kemi Oy:n ja Raahe Oy:n uittomiehet ovat lyöneet merkkinsä seinään. Lisäksi seinässä on vielä tunnistamattomaksi jääneitä merkkejä: P-kirjain, L-mallinen merkki, S-merkki, X-merkki, neliömerkki sekä tähtimerkki, jossa on pyöreät sakarat - sekä museon oman leimausvasaran merkit.

Olipa todella mielenkiintoista lukea muun muassa J.F. Hiivalan kirjoittamia uittokertomuksia kirjasta Iijoen vonkamies sekä muutakin uittoon liittyvää materiaalia. Voin hyvin kuvitella, miten Hirvelän pirtissäkin on aikoinaan yöpynyt kymmenittäin miehiä vieri vieressä. Isomummo Matildalla on varmasti ollut täysi työ kahvittaa nämä yöpyjät, jotka toki jättivät aina pienen korvauksen yösijasta ja kahvista.

Ehkäpä juuri siksi pirtin seinään lyödyt merkit tuntuvat tänäkin päivänä niin kiehtovilta. Ne ovat pieniä jälkiä ihmisistä, jotka ovat kulkeneet Hirvelän kautta työnsä äärellä - uittomiehistä ja matkalaisista.