Isopapan silmälasikotelo

 

Lapsena isopuoli oli meille serkuksille valtava leikkimökki. Siellä esineitä sai vääntää ja veivata, kaappeja avata ja tutkia ja ihmetellä hienoa isoa rakennusta. Tietenkin jonkinlainen kunnioitus vanhoja esineitä kohtaan oli jo silloin eli esineitä ei koskaan käsitelty liian kovakouraisesti.

Nykyään hymyilyttää, kun tutkin isonpuolen esineitä kaikessa rauhassa. Niitä on säilytetty hujan hajan laatikoissa ja kaapeissa välittämättä esineen arvosta. Yhtenä esimerkkinä voimme tutustua tarkemmin isopapan silmälasikoteloon.

Kotelo on ollut muiden silmälasikoteloiden tapaan postikamarin työpöydän laatikossa. Laatikossa on ollut useat silmälasit ja niitä on lapsena koetettu ja katsottu peilistä lopputulosta. Yleensä naurunremakan säestyksellä.

Kun ensimmäisen kerran tutkin tarkemmin tätä koteloa huomasin, että siinä on hieno kuvio, päivämäärä ja hopean leimat.

Silmaläsikotelon takakannessa on päivämäärä 12/12 1952 ja 75v. Kotelo on siis ollut isopapan syntymäpäivälahja. Tuosta päivästä tulee ensi viikolla kuluneeksi 71 vuotta ja isopapan syntymästä 143 vuotta.

Etukannessa olevat kirjaimet eivät sen sijaan avaudu minulle. Isopapan nimikirjaimet ovat FR, mutta etukannen kirjaimet ovat S ja K tai R.

Silmälasikotelon leimat kertovat, että se on E. Räsäsen valmistama (nimileima E.R:n), hopean pitoisuusleima 813H eli kotelossa on hopeaa 81,3%. Kruunu-leima kertoo, että esineen lainsäädännölliset seikat ovat täyttyneet ja sen hopeapitoisuus on tarkistettu. Vuosilukuleima X6 tarkoittaa, että esine on tehty vuonna 1951.

Yksi leimoista on vähän epäselvä, mutta oletan sen olevan Kuopion nimileima kun vertaan leimoja muihin netistä löytyviin E.Räsäsen hopeaesineisiin.

Aluksi puhdistin kotelon ulkopinnan veteen kastetulla sienellä kevyesti hankaamalla. Pelkästään tällä käsittelyllä kotelo alkoi loistamaan. Kiillotin sitä vielä hopeankiillotusliinalla ja pesin sisäpuolella olevan sametin kevyesti vedellä ja pienellä määrällä saippuaa.

Kotelon likakuoren alta paljastui uutuuttaan hohtava kaunis hopeaesine. 

Silmälasikotelo painaa tasan 100g, joten sen rahallinen arvo ei päätä huimaa. Mutta tunnearvo on korvaamaton, joten se on mukava laittaa puhdistettuna ja kiillotettuna takaisin esille Hirvelän kotimuseon lukolliseen vitriiniin.

Laatikkokamera GAP

 

Isonpuolen pirtin kaapin päällä oli pitkään laatikkomallinen vanha kamera. Ajattelin aina, että kamera on rikki ja se on tuotu vain rekvisiitaksi taloon.

Suursiivouksessa keväällä kamera siirrettiin eri paikkaan esille. Tämän(kään) esineen historiasta minulla ei ole tietoa, mutta muistelisin kameran olleen Hirvelässä jo lapsuudessani 80-luvulla.

Siskoni puoliso harrastaa valokuvausta ja hän kiinnostui kamerasta sen nähtyään. Niinpä kamera matkasi Harrin mukana Helsinkiin.

Tämän postauksen kuvat on ottanut Maarit. Laatikkokameralla otetuista kuvista sekä haastattelun perusteella tehdystä aineistosta kiitos Harrille.

GAP-laatikkokameran valmistusmaa on Ranska. Camera-wiki kirjoittaa lyhyesti: Georges Paris on ranskalainen kameravalmistaja, joka valmisti edullisia kameroita GAP-tuotemerkillä 1940-1950-luvuilla.

Nettiä selaillessa löysin identtisen kameran, jonka valmistusvuosi on 1947.

Yllätyin kuullessani kameran olevan täysin ehyt.

Ensimmäiseksi Harri putsasi kameran ja sen kaksi linssiä. Linssit ovat yksinkertaisesti kaksi lasinpalaa. Lasit olivat likaantuneet ajan saatossa, mutta putsaus auttoi hyvin.

Kameralla voi ottaa pysty- tai vaakakuvia. Kamerassa on kaksi peiliä joiden avulla kohteeseen tähdätään, mutta tähtäys ei ole tarkka vain vaan suuntaa antava. Harri vertasi peilejä periskooppiin.

Kameraan sopivaa filmiä on vielä hyvin saatavilla monessa eri hintaluokassa. Filmirullan koko on 120 ja Harrin hankkima filmi maksoi noin 7,5 euroa. Harri kertoi harrastajien käyttävän mielellään isoa filmiä, koska sitä on helpompi jälkeenpäin käsitellä eli skannata valokuviksi.

Yhdestä filmirullasta sai noin 8 kuvaa kooltaan 6x9.

Kaikki näkemäni vanhat valokuvat ovat olleet mustavalkoisia. Koska kuvan väritys riippuu ihan vain filmirullan ominaisuuksista, tälläkin 75 vuotta vanhalla kameralla on mahdollista ottaa myös värikuvia. (Näin sivisti minua oma puolisoni haastattelun aikana 😄)

Kamerassa ei ole minkäänlaista automatiikkaa, joten kaikki täytyy tehdä manuaalisesti. Yksi sellainen on filmirullan kelaaminen.

Kamerassa on pieni luukku, josta pitäisi näkyä kun edellinen kuva on siirtynyt tarpeeksi ja filmille voi taas kuvata. Tätä ei kuitenkaan näkynyt, joten Harri joutui testaamaan ensin teipin avulla, montako kierrosta filmirullaa täytyy pyörittää ennen uuden kuvan ottoa.

Tällä tavoin harjoittelemalla rullalle sai otettua sopivasti kuvia eikä mikään kuva mennyt päällekkäin.

Kuvaustilanteesta Harri kertoi, että hän ei voinut kuin arvailla kuinka pitkä on kameran suljinaika eli kuinka kauan kamera valottaa. Niinpä kuvaustilanteessa Harri käytti omaa salamalaitettaan. Hän räppäsi kuvan yhtäaikaa salaman laukaisun kanssa. Lisäksi kamera oli vakaalla alustalla pöydän päällä.

Näin tekemällä kuvista tuli tarkkoja.

Pihalla kuvatessa kuvat tärähtivät. Siihen olisi ilmeisesti auttanut kuvaaminen jalustalta.

Kamerassa on oma paikkansa jalustalle.

Ainoa säätö jonka kamerassa voi tehdä on linssin aukon koko (eli f-arvo). Kamerassa on liikuteltava levy, jossa on kaksi reikää. Aurinkoisella säällä käytössä on pienempi reikä ja pilvisemmällä suuri. Oikein aurinkoisena päivänä voi lisäksi käyttää vielä keltaista filtteriä.

Tarkennusta ei voi säätää, joten netistä saadun tiedon perusteella kuvattava kohde oli noin kolmen metrin etäisyydellä. Tämä on kuvaajankin mielestä hyvä etäisyys.

Kuva täytyy siis aina ottaa kolmen metrin päästä.

Filmirullan Harri kävi kehittämässä liikkeessä ja negatiivit hän skannasi itse valokuviksi. Yhden filmirullan (8 kuvaa) kehityksen hinnaksi tuli noin 12 euroa.

Harri kehui kovasti kameraa ja sen kuviin saatua tunnelmaa. Kameralla saa läheltä laajoja ja tarkkoja kuvia. Samanlaisia ei mitenkään saa kännyköillä eikä edes tavallisella 35mm filmikameralla.

Tässä Harrin ottamia kuvia GAP-laatikkokameralla. Kuvauskohteena siskoni Maarit.

Ladosta löytyneet vanhat kiesit

 

Viime kuussa päätin vihdoin kaivaa ladossa olleet kiesit esille. Paljon jouduin latoa järjestelemään ja tavaroita siirtelemään, että kiesit näki päivänvalon.

Kiesit olivat oletettua huonommassa kunnossa. Sain keräillä kassillisen kieseihin kuuluvaa puutavaraa ladon lattialta. Ladossa kiesit ovat olleet sateelta suojassa, mutta vuosikymmenten lahoaminen on tehnyt tehtävänsä.

Kärryjen historiasta en tiedä muuta kuin sen, että tämän talon ne eivät ole. Vanhojen kuulopuheiden mukaan jo edesmennyt enoni olisi tuonut kiesit tilalle. Eno oli kiinnostunut vanhoista esineistä ja keräsi niitä talteen.

Tilalla on aikoinaan ollut hevosia ja hevoskärryjä. Eräässä vanhassa valokuvassa näkyy vain osa isopappani kärryistä. Niiden koosta tai muodosta ei saa käsitystä. Sen sijaan talvikuvia, joissa näkyy hevosia rekineen, on enemmälti.

Tälläkin hetkellä yksi tukkireki on esillä vanhassa navetassa.

Pikaisella tarkastelulla en löytänyt kieseistä mitään merkintöjä tai leimoja. Nettiä selaillessa samantyylisiä kiesejä tuli vastaan ja niiden ikäarvio oli 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun.

Yllätyin, kun huomasin korin alla olevat lehtijouset. Tiesin joissain autoissa olevan kyseisiä jousia, mutta hevoskärryissä ne olivat uusi asia. Wikipedia kertoo: Lehtijousitus on eräs vanhimmista jousitustyypeistä, sillä se on tunnettu ainakin keskiajalta lähtien.

Kirjastot.fi-sivustolla kerrotaan vielä: Jousitetuista ajelurattaista olivat ensimmäisiä 1700-luvulla lähinnä kirkko- ja kaupunkimatkoilla käytetyt kiesit, joissa jousen virkaa toimittivat nahkahihnat tai puutangot. Linjaalirattaissa (joihin nämäkin kenties lasketaan) oli 1800-luvulla metallisia lehtijousia.

Kärrynpyörät on raudoitettu umpinaisilla vanteilla. Kirjastot.fi-sivustolla kerrotaan: Rattaiden pyörät tulivat paljon käytännöllisemmiksi ja kevyemmiksi, kun ne alettiin koota kapan ympärille puolapuihin tukeutuvista kaarevista kappaleista. Tällaisia kärrynpyöriä käytettiin raudoittamattomina vielä 1800-luvun puolivälissä, jolloin kyläsepät ryhtyivät yleisesti takomaan umpinaisia rautavanteita pyörien vahvistukseksi.

Siirtäessäni kiesejä toinen vanne irtosi pois paikoiltaan. En tiedä miten saan sen takaisin..

Kiesit liikkuivat kevyesti. Vedin niitä perässäni muutaman kymmenen metrin matkan. Uskalsin tehdä sen, koska metalliosat kulkevat korista aisoihin asti, joten aisat eivät olisi voineen katketa.

Ainoa ikävä puoli siirrossa oli kuitenkin se, kun toinen vanne irtosi.

Siirsin kiesit entiseen traktorikatokseen odottamaan, mitä alan niille tekemään. Puolisoni ehdotus oli, että korjailisin niitä lauta ja pinna kerrallaan. 

Yritän myös selvittää kiesien historiaa tarkemmin jos mahdollista.

Amerikkalainen taskukello

 

Tekstissä Perinnönjakoja ja testamentteja kerroin isopapan testamentissa olleesta ameriikkalaisesta taskukellosta.

Testamentissa mainittu kello on kiinnostanut minua siinä mielessä, onko taskukello vielä olemassa yli 70 vuotta testamentin kirjoittamisen jälkeen.

Olin yhteydessä isosedän vanhimman pojan sukulaisiin ja sain tiedon, että kello todellakin on vielä olemassa. Sain sähköpostiini hyviä kuvia, joista näkyi hienoja yksityiskohtia ja isopapan teettämät kaiverrukset henkilölle, jolle hän testamentissa taskukellon lahjoitti.

Kuva:T.R

Kuva:T.R

  

Kuva: T.R

Suurempi yllätys koitti muutama päivä sitten. Nykyiset taskukellon omistajat olivat päättäneet lahjoittaa isopapan vanhan kellon takaisin kotiin, Hirvelään.

Kello luovutettiin sunnuntaina 25.9. Olin ja olen edelleen ihmeissäni ja valtavan kiitollinen tästä todella arvokkaasta historiallisesta lahjoituksesta!

Kello tulee esille isopapan kamariin testamentin kanssa.

Ensimmäisenä kellossa huomaa sen koon. Kello on isokokoinen, ympärysmitaltaan noin 60mm ja nupin pituus noin 20mm. Kello painaa 199 grammaa. Kuvassa verrokkina 72 grammaa painava kello.

Kotelon takakannessa on taidokkaasti kaiverrettu kuva. Kuvassa on suuri määrä tukkeja, kaksi miestä, puita sekä iso rakennus jossa on pitkä piippu. Itse näen jopa savun nousevan piipusta.

Kellon koneiston saa näkyville pyörittämällä kierteillä olevan etukannen irti ja nostamalla saranoiden varassa olevan kellotaulun.

Kellon valmistaja on Dueber-Hampden Watch Co. Yhtiöiden historiasta voi lukea (eng.) täältä ja lyhyesti täältä. 

Kellotaulussa on nimi Hampden Watch Co., koneistossa lukee Dueber Co. ja kotelon takakannen sisäpuolella A.W. CO. Waltham.

Kellosta löytyy jonkin verran yksityiskohtia googlaamalla. Eräs mielenkiintoinen sivusto on https://pocketwatchdatabase.com/. Sivustolle pystyy syöttämään taskukellon merkin ja koneistosta löytyvän sarjanumeron. Tuloksena oli seuraavaa:

Kelloharrastajat saavat taulukosta selville monenlaista, mutta itselle tärkeimpiä tietoja ovat valmistusvuosi (arvio) 1891 ja maininta kotelosta: erilaisia. 

Kotelosta kerrotaan kysymerkin kohdalla suomennettuna: Useimmat amerikkalaiset koneistot yhdistettiin koteloihin tehtaalta lähtemisen jälkeen ja niitä on tutkittava erikseen.

Eli tämä selvittää sen, miksi kellossa on käytetty Walthamin koteloa.

Kotelossa on omistuskirjoituksen lisäksi logo A.W. CO., teksti Waltham pat.apr.22.79. coin, numero 4 ja 5660.

A.W.CO on kotelon valmistaja American Watch Co. Kotelo on valmistettu Walthamissa, Massachusettsissa.

Tuote on patentoitu 22. huhtikuuta vuonna 1879.

Coin viittaa kotelon hopeapitoisuuteen ja numero 4 kertoo kotelon painavan 4 (oz) unssia eli 113,40 grammaa.

Numero 5660 löytyy kotelon lisäksi irrotettavasta etukannesta, joten se on kotelon sarjanumero. Tästä en toistaiseksi löytänyt vielä lisätietoa.

Kellon ikä on vaikuttava. Sivustolla tarkennetaan, että kyseessä on koneiston arvioitu tuotantovuosi +/- 3 vuotta. Eli koneisto on valmistettu 1888-1894 välisenä aikana.

Jo aiemmin mainittua sivustoa tutkimalla selviää, että taskukellon kotelo on valmistettu viimeistään 1892. Kotelon tekstien ja leimojen ulkonäön perusteella samanlaisia koteloja on valmistettu vuosien 1857-1892 välisenä aikana.

Sivustolta löytyy myös katalogi vuodelta 1891. Kuvastossa voi tutustua mm. kellon osien hintoihin. Nykyrahaksi muutettuna kokonainen taskukello koneistolla, kotelolla ja kellovitjoilla varustettuna on ollut hyvin arvokas hankinta.

Kellon luovuttanut henkilö sanoikin hyvin, että kello on varmasti otettu esille liivin taskusta aina sopivalla hetkellä muiden ihmisten nähden.

Taskukellon hankinta-ajasta tai -paikasta ei valitettavasti ole minkäänlaista tietoa. Siksipä seuraava on vain arvailua.

Isopappa syntyi 12.12.1877. Oletettavasti hän ei hankkinut kelloa uutena.

Kävin läpi kaikki isopapasta otetut valokuvat ja löysin yhden kuvan, jossa isopapalla todennäköisesti on kello liivinsä taskussa. Ainakin kellovitjat ovat näkyvillä.

Kyseessä on vuodelta 1928 oleva perhekuva. (Kuva rajattu)

Kuvan vuosiluvusta syntyi ajatus, voisiko taskukello olla isopapan 50-vuotislahja? Isopappa oli joulukuussa 1927 täyttänyt 50-vuotta. Perhekuva on otettu seuraavana kesänä.

Yksi vaihtoehto on, että isopappa sai kellon omalta isältään. Vanhassa valokuvassa joka on otettu ennen vuotta 1928 on isoisopappani Juho. Valokuvasta näkyy, että hänelläkin roikkuu kellonvitjat liivin taskusta.

Isoisopappa syntyi vuonna 1853. Hän oli ammatiltaan kauppias, joten hän on hyvinkin voinut ostaa taskukellon uutena ja lahjoittaa sen myöhemmin pojalleen.

Kellon takakannen kuva (höyrysahasta?) voisi viitata myös siihen, että isoisopappa Juho olisi saanut kellon lahjaksi työvuosinaan hänen toimittua Siuruan sahalla metsän ostajana.

Tämä kaikki on kuitenkin vain arvailua. Tulen jatkamaan kellon historian selvittämistä siinä määrin kuin se vain on mahdollista.

Leipätyö

 

Tila on saanut elantonsa pitkälti maanviljelystä. Leipä oli yksi peruselintarvikkeista. Isopappa kertoi elämästään Kalevan haastatteluissa (vuosina 1954 ja 1956): "Alkuaikoina syötiin ateriat perheessä suolapiimään kastetun leipäpalasen ja suolaveden kanssa nautittujen paistettujen perunoiden muodossa.."

Isoisoisovanhempien muutettua tilalle oli se rappiokunnossa. "Viljeltyä maata oli vain pieni tilkku siellä täällä ja nekin kasvoivat pensaita -- -- Pelloista ei saanut leipää eikä heinää."

Isopapan aikaan viljeltyä maata oli jo 12 ha. Talossa oli kaksi hevosta ja viisi lehmää.

"Iijokivarsimaat ovat hyviä kasvumaita, kun saavat tarpeeksi lantaa, mutta hallanarkoja nämäkin maat ovat. Viime kesänäkin vei halla viljan, mutta perunoita meille kyllä tuli."

Leipä ei tullut helpolla. Talon tyttö muisteli lapsuuttaan Rantapohjan haastattelussa (1995): "Työtä oli tehtävä jatkuvasti. Oltiin syvänmaanniityllä, levitettiin talikkopelillä sontaa pellolle, siivottiin huoneet. Juhannuksen jälkeen mentiin ulkoniityille. Sen jälkeen puitiin riihellä viljat, iltapäiväksi oli jouduttava perunamaalle."

Isomummon ja -papan kuoltua tila lohkottiin usean lapsen kesken, joten isovanhempieni aikaan tilan kokonaispinta-ala oli enää 58 ha, josta viljeltyä maata 4 ha. Tilalla oli hevonen ja kolme lehmää.

Isovanhempani jatkoivat maanviljelystä.

Riihen seinissä on papan merkintöjä mitä, milloin ja minne on kylvetty. Vanhoissa jyvä- ja jauhosäkeissä on ohjeita myllyä varten. Tilalla oli aikoinaan omakin mylly, mutta isovanhempieni aikaan jyvät vietiin jo muualle hevospelillä.

Pari viikkoa sitten siivosin riiheä ja kesänavettaa. Riihessä on viljalaareja, jotka olivat ennen vanhassa puohissa. Aino sisaruksineen nukkui kesäisin viljalaareissa. Lapsia oli paljon ja tilaa vähän, joten oma viljalaariyksiö oli luksusta.

Viljalaarit ovat yli 100 vuotta vanhoja. Yllätyin, kun näin laarin sivussa tekijän nimen ja päivämäärän.

Pihan vanhasta navetasta löytyi jauhon säilytystynnyri vuodelta 1880 ja jauholapio. Riihessä on samanlainen tynnyri ilman vuosilukua (kuvassa). Jauholapiossa on isomummoni nimikirjaimet. En tiedä, tarkoittaako kirjaimet isomummoa vai lapion tekijää.

Yksi pirtin pöydistä on valmiina leipomistouhuihin. Sen pöytälevy on käännetty. Ruokapöydän kansilevy toimi siis käännettynä leivonta-alustana.

Taikina tehtiin taikinatiinussa. Tiinua ei pesty koskaan, jotta taikinan juuri säilyi astiassa. Isonpuolen vanhaa tiinuakaan ei ole pesty, sen reunoilla on vielä ikivanhaa kuivunutta taikinaa jäljellä. Kukahan siinä on aikoinaan viimeisen leipätaikinan tehnyt.

Taikinan sekoitukseen käytettiin hierrintä eli härkintä.

 

 

Leivän sai pyöreäksi muotin avulla. Sitten siihen pisteltiin reikiä. Pelekalla eli (lyhytvartisella) leipälapiolla leipiä siirreltiin ja pitkävartisella leipälapiolla leivät laitettiin uuniin. Lopuksi uunista otetut leivät puhdistettiin linnun sulista tehdyllä sudilla. Leivän pohjassa saattoi olla suolarakeita, koska karkeaa suolaa heitettiin märällä havuluudalla putsatun uunin arinalle. Näin testattiin uunin lämpötilaa.

 

Valmiita leipiä voi katsella pirtin orsilla. Tai alkukuvasta.