(Iso)Pappani Frans

 

Isopappa Frans on merkittävä henkilö Hirvelän historiassa. Ensinnäkin hänestä on lähtöisin todella laaja suku, joista moniin olen saanut tutustua parin viime vuoden aikana paremmin.

Toisekseen hänen rakennuttama Isopuoli on säilynyt upeana rakennuksena jo vuosikymmenien ajan.

Kolmanneksi isopappa oli elämänsä aikana monessa mukana ja oli aikansa arvostettu henkilö asuinseudullaan.

Tutustutaanpa isopappaan hieman tarkemmin.

Frans oli syntyjään Iistä, Räinän talosta. Hän syntyi 12.12.1877 Juhon ja Britan toisena lapsena. Isosisko Lisa oli syntynyt edellisen vuoden maaliskuussa. 

Pian Fransin syntymän jälkeen perhe muutti Etelä-Iihin Kestilän taloon, jossa perheen nuorin lapsi Maria syntyi.

Frans itse kertoi Kalevassa vuonna 1956: Minä olen syntynyt Iin jokisuulla lähellä Kestilän sahaa josta nyt on jäljellä enää vain piippu.

Fransin lapsuusajasta ei minulle ole kertynyt tietoa, mutta pari tapahtumaa hän itse kertoo (Liitto?) lehdessä vuonna 1954. Muistan aivan elävästi ensimmäisen pyörän ilmestymisen Iin Haminaan. Se oli ihmeellinen kapistus. Joukolla sitä riennettiin katsomaan ja ihmeteltiin, kun se pysyi pystyssä vain kahden pyörän varassa.

Siipirataslaiva* välitti liikennettä Oulun ja Iin välillä. Se oli rikkaitten laiva. Jolla oli rahaa, se matkusti laivalla ja oli ylpeän näköinen. Muut katselivat heitä kadehtien ja tarpeen tullen - kävelivät Ouluun. Kinttupolkuja risteili nykyisten maanteitten paikoilla ja kengänpohjan alkaessa irvistää otettiin narua ja sidottiin kiinni.

Nämä tapahtumat olivat jääneet pienen pojan mieleen pysyvästi omakohtaisina kokemuksina.

Perhe muutti Hirvelän tilalle marraskuussa 1892. Frans täytti saman vuoden joulukuussa 15 vuotta.

Fransin isän Juhon vihkoista selviää, että Frans työskenteli nuorena isälleen ja sai työstä palkkaa samoin kuin muut työmiehet. Esimerkiksi lokakuun 30. päivä vuonna 1900 Frans sai työpäivistä palkkaa 26 mk ja 64 penniä (noin 136 e). Tammikuun 30. päivä vuonna 1901 työpäivien palkka oli 100 mk (noin 518 e).

Vuonna 1903 Pudasjärven Kipinän kautta kulkenut mies oli käynyt Hirvelän talossa kertomassa tietävänsä Fransille emännän. Seuraava kertomus on luettavissa Rantapohjassa 5.8.2014. Kirjoitan sen tähän lyhennettynä ja hieman muokattuna:

Matildan koti oli syrjäisellä paikalla - - - talossa oli kolme tytärtä. Eräänä päivänä oli joelta alkanut kuulua aisakellon helinää. Tytöt olivat ikkunasta nähneet, että taloa lähestyi hevonen, jonka porontaljalla vuoratussa kirkkoreessä istuu pyhäpukineisiin sonnustautunut mies ja reen kannoilla seisoo talossa aiemmin käynyt kulkumies.

Tytöt istuvat hiiren hiljaa sydän jännityksestä läpättäen tuvassa ja odottavat, kenet vie tuo outo komea mies, johon tyttäret ihastuivat heti.

Valituksi tulee Matilda. Kammarissa Frans kosii häntä ja myöntävän vastauksen annettuaan saa Matilda silkkihuivin, kihlakellon ja sormuksen Fransilta jonka hän ensimmäisen kerran elämässään näkee!

Matilda ja Frans vihittiin 11.3.1904. He asettuivat asumaan Hirvelän tilalle vanhaisännän ja -emännän eli Juhon ja Britan kanssa.

Fransin alkuperäinen tarkoitus ei ilmeisesti ollut jäädä isännäksi Hirvelän taloon. Vanhoista asiakirjoista löytyy kauppakirja marraskuulta vuodelta 1904 eli samalta vuodelta kun Frans avioitui.

Kauppakirjassa Matildan äiti Kaisa myy vävylleen Fransille omistamansa osan kotitilastaan. Kauppaan kuului lisäksi irtaimistona kaksi lypsävää lehmää. Ostaja saa maatilan heti haltuunsa kaikkein etuin ja omaisuutten kanssa mitä sille entuudestaan kuuluu.

Kauppoihin tyytymätön sukulainen vei kuitenkin asian oikeuteen ja kauppoja käsiteltiin käräjillä vuonna 1905. Maatilakaupat peruuntuivat ja Kaisa-anopin sukulainen sai tilan omaan käyttöönsä.

Vuonna 1911 Frans lunasti Hirvelän tilan itselleen vanhemmiltaan. Frans oli tällöin 33-vuotias neljän lapsen isä. Kaupat tehtiin 26.6.1911. Tilan hinta kirjoineen ja karjoineen oli 6000 mk (n. 27 000 e).

Frans maksoi Hirvelää vanhemmilleen pikkuhiljaa, kunnes lopullinen kauppasumma oli kuitattu 22.3.1915.

Hirvelän postipysäkkitoiminta alkoi vuonna 1913, Frans toimi postipysäkin hoitajana. Sen historiasta voit lukea täältä.

Vuosiin 1915-1917 sisältyy Hirvelän jääkäriaika. Siitä lisää täällä.

Vuonna 1919 alkoi Fransin suuri rakennusprojekti, Isopuoli. Hän oli projektin alkaessa 42-vuotias seitsemän lapsen isä. Isopuoli valmistui muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 1922.

Frans kertoo elämästään näin: Työtä riitti, jos aikoi hengissä pysyä. Talvet olin aina savotoissa ja tulinkin niinä aikoina tutkineeksi melkoisen tarkkaan sellaiset kuin Ranuan, Suomussalmen, Kuusamon ja Pudasjärven tukkisavotat. - - - Alkuaikoina syötiin ateriat perheessä suolapiimään kastetun leipäpalasen ja suolaveden kanssa nautittujen paistettujen perunoiden muodossa.

(Liitto? 1954)

Fransin aikana Isonpuolen pirtti oli aina auki ja ruokaa pöydällä. Hirvelä oli epävirallinen kestikievari. Penkille tai lattialle sai jäädä nukkumaan ja hevoselle oli tilaa tallissa. Kenenkään ei tarvinnut lähteä Hirvelästä yönselkään.

12.12.1937 Frans täytti 60-vuotta. Moni sanomalehti kirjoitti maanviljelijästä ja suojeluskuntaveteraanista lyhyen tekstin Fransin juhlapäivän kunniaksi. Lahjaksi Frans sai mm. keinutuolin.

Vuoden 1954 lehdessä Fransin ollessa jo lähempänä 80-vuotias kirjoitetaan: Talostaan hän kertoo kuin lapsestaan ja se on varmasti mielessä elävänä saavutuksena, jonka saavuttaakseen täytyi pahojakin karikoita luovia. - - - Rikkautta on tavallaan sekin, että maanviljelijän lastenlasten lukumäärä on jo 34 ja heidän lisäkseen on jo uusi sukupolvi nousemassa kahdessa lastenlastenlapsessa. Elämän saavutuksia kaikki, joita korpimaahan pureutunut uurastaja nyt nykyajan tuulien alla voi katsella - tyytyväisenä kuljettuun tiehensä.

Kaikesta kirjallisesta materiaalista, lehtileikkeistä ja ihmisten kertomuksista olen voinut muodostaa jonkinlaisen kuvan isopapasta. Tiedostan hyvin, mistä omakin välillä kipakka luonteeni on peräisin. Asiakirjojen joukossa on oikeusjuttuja mm. alussa mainitsemani maatilakaupat, hovioikeusjuttu, Paskanlammen niityltä Fransilta varastetut heinät, metsävarkaus ja erilaisia kirjeitä, joista huomaa Fransilla olleen nokkapokkaa joidenkin henkilöiden kanssa.

Suoranaista surua Fransin elämään toi oman pojan kuolema sota-aikaan. Sitä ennen hän oli menettänyt vanhempansa ja molemmat siskonsa. Eläessään hän menetti myös ainakin kolme lastenlastaan.

Pappansa muistavilta lapsilta on jäänyt mieleen, kun he pyysivät papalta karamelliä. Pappa vastasi vitsikkäästi: Ei minulla ole mitään kalavelliä."

Seuraava vanha kirjoitus on Isonpuolen vieraskirjasta:

Niin tuttu tie ja rakkaat muistot veti tänne mummolaan. Kun astun tuolle pihalle ja näen tämän rakkaan talon ja tanhuan, tunnen syvällä sisälläni lämpimän läikähdyksen siitä ajasta jolloin juoksin tuolla pihalla. Navetassa lehmiä "kiusattiin", tallissa hevonen hirnahteli, juostiin savusaunaan, kellarista lohta haettiin ja kesäpirtin hellalla lohen nahkaa paistettiin. Mummo ja pappa täällä pirtissä touhus, näen silmissäin mummon tuossa hellan ääressä puuroa keittämässä ja pappa keinumassa tuossa keinutuolissa lehtensä kanssa. Ihanaa lapsuuden aikaa muistelemassa.

Loppuun vielä yksi kertomus isopapasta, jonka sain kuulla omakohtaisesti:

Eräs tyttö oli koulumatkalla yötä Hirvelässä. Frans oli edellisenä iltana sanonut tytölle, että tulla aamulla käymään hänen luonaan. Tyttö oli mielessään ihmetellyt, miksi hänen pitää mennä kun piti Fransia vähän pelottavana miehenä.

Frans oli aamulla käynyt kaupassa ja antanut tytölle ison ruokakassin ja sanonut, että tässä on kotiinviemisiä.

Tyttö oli äidilleen ihmetellyt, miten joku voi antaa ruokakassin. Äiti oli todennut, että jotkut ovat hyviä ihmisiä.

Frans kuoli rauhallisesti 82-vuoden ikäisenä 24.5.1960 omassa kammarissaan.

* Googlasin jutussa mainitun siipirataslaivan. Ainakin kirjoittamisen hetkellä Huuto.netissä löytyy myynnissä oleva kohde, jossa on kuva kyseisestä aluksesta. Kuvan yhteydessä on tiedot:

Wellamo. Raudasta rakennettu yksimastoinen siipihöyryalus.- Rakennettu Tukholmassa 1865 ja ostettu 1875 Ouluun.

Omistajia: Aluksen omisti 1875-1902 Uleåborgs Kustångfartygs bolag - - -

Matkoja: Wellamo teki matkoja Oulusta Tornioon poiketen Kemiin ja Iihin.

Jääkärietappi Hirvelä

 

Hirvelän historiaan sisältyy paljon mielenkiintoisia asioita ja tapahtumia. Eräs niistä on sen toimiminen jääkärietappina.

Syrjäisten erämaaseutujen kautta Ruotsin puolelle johtavia etappireittejä kulki vuosina 1915-1916 nuoria miehiä matkallaan Saksaan saamaan sotilaskoulutusta, jota ehkä tarvittaisiin kamppailtaessa Suomen irroittamiseksi Venäjästä.

(Kaleva 21.8.1991)

Samassa artikkelissa kerrotaan, miksi etappeja tarvittiin: Vain ensimmäinen ryhmä jääkäreitä, 150 pfadfinder-kurssille lähtenyttä ylioppilasta pääsi matkustamaan normaaliin tapaan ulkomaanpasseilla. Lopputalvesta 1915 alkaen passeja ei enää myönnetty asekuntoisille miehille. Ainoa tapa poistua Suomesta oli luvaton tie.

Toivo Hyyryläinen kirjoittaa kirjassaan Polkuja aiheesta Jääkäriliike Yli-Iissä: Voidaan kysellä, miksi tietyt paikkakunnat ja niissä tietyt talot valikoituivat jääkäreiden tukikohdiksi ja majapaikoiksi. - - - Hirvelä Yli-Iin Kollajalla oli Iijokivarressa tunnetuin jääkärien etappitalo Pudasjärven ja Yli-Iin rajalla. 

- - -

Nuoren Frans-isännän maine isänmaan parasta ajattelevana miehenä oli levinnyt ympäristöön niin, että hänelle uskottiin huippusalaisena pidettävä jääkäreiden ja jääkärivärväreiden eli etappimiesten majoittaminen ja piilottaminen.

Jääkärit tulivat taloon yleensä työtä etsien hälventääkseen epäilyjä. Hirvelässä he saivat ruokaa ja juomaa sekä yösijan.

K.A Wegeliuksen kirjoissa Aseveljet (I ja II) kerrotaan jääkäriliikkeestä perusteellisesti. Seuraavat lainaukset ovat osasta I.

Hirvelä kuului läntiseen etappiin.

Hirvelään tultiin etelästä salopolkua pitkin, joka alkoi Oulun-Pudasjärven maantieltä Kaarelan kievarista noin 4 km Pudasjärvellepäin.

Kartta kirjasta Aseveljet I

Etappimiehenä toimi jääkäri Edvard Nurmi (27.5.1892-12.11.1966). Wikipedia: Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 11. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, josta hänet komennettiin 22.8.1916 etappitehtäviin Suomeen. Suomessa Nurmi toimi läntisellä etapilla.

Saksalaisten auttaminen oli hengenvaarallista. Siitä esimerkkinä kirjassa kerrottu Taavetti Lukkarisen murhenäytelmä. Taavetti Lukkarisen nimi on monelle Oululaiselle tuttu Kontinkankaalla sijaitsevasta hirttopuusta.

Kuva: Wikipedia

Taavetti Lukkarinen jäi kiinni 26.12.1915 autettuaan kolmea saksalaista venäjältä paennutta sotavankia. Lukkarinen pääsi pakenemaan Ruotsiin. Lukkarinen kaipasi luonnollisesti kotiansa ja kesäkuun alussa 1916 hän päätti pistäytyä siellä. Oulussa hänet kuitenkin pidätettiin heti ja hirttotuomio pantiin täytäntöön 2.10.1016.

Tämän jälkeen julkaistiin seuraava kiertokirje:

Jääkäreillä oli paljon vihollisia.

Jääkärimme ei kuitenkaan ennättänyt olla talossa kuin pari päivää, kun Hirvelä, joka postinkuljettajana oli saanut tietoonsa outoja uutisia, kutsui Nurmen huoneeseensa ja vedettyään alas ikkunaverhot sanoi: "Nyt on sinun heti lähdettävä talosta, sillä Iijoen tienoilla rannikolla on yritetty räjäyttää venäläisten laivoja, ja nyt santarmit poliisein kera kiertelevät ympäri etsien räjäyttäjiä."

- Hirvelä kyllä tiesi, ettei Nurmi ollut voinut olla mukana moisessa teossa, mutta kun paikkakunnalle oli levinnyt tieto, että Nurmi on jääkäri, ei hänellä näyttänyt olevan täällä turvapaikkaa missään.

Tämän tapahtuman jälkeen Edvard Nurmi joutui lähtemään pakoon etappitalostaan.

(Einar) Wichmann jatkoi matkaa Hirvelään Iijokivarteen varoittaakseen siellä olevia jääkärien ystäviä asian mahdollisesta ilmijoutumisesta ja ottaakseen selkoa, olisiko jääkäri Nurmi palannut etappiasemalleen Hirvelään. Täällä hän kuuli, että talossa oli pari päivää aikaisemmin käynyt kaksi oululaista salapoliisia. - - - Nämä olivat kyselleet jääkärien nimiä ja kulkuteitä  - saamatta mitään tietää.

Wichmann - - - kulki salojen halki jalkaisin Hirvelään Iijokivarteen, missä hän varovaisuussyistä eräässä ladossa, noin 2:n kilometrin päässä talosta, Hirvelän eväillä varustettuna, sopimuksen mukaan odotti 1,5 vuorokautta - - - Kätkettyään ladon luo muutamia pommeja ja vähän levähdettyään lähtivät he - - - Veskaan.

Isollapuolen on tallessa kaksi lehtileikettä, joissa isopappa sivuaa kokemuksiaan jääkäriajasta. Ne löytyvät Kalevasta vuosilta 1954 ja 1956.

Takaa-ajettuna viikon heinäladossa kertoi (isopappa) olleensa. Hän osallistui aktiivisesti jääkäriliikkeen toimintaan ja asuttaen heitä, joutui luonnollisesti vastapuolen vihan kohteeksi. Yöetsinnät alkoivat ja kertojamme sai asiasta vihiä. Ei auttanut muu kuin paeta keskellä talven pakkasia erääseen syrjäiseen latoon ja asua siellä viikon päivät. "Kun aamuisin heräsin siellä ladossa, tuntui kuin leukani pitäisi avata puukolla", kertoo hän ja naurahtaa itsekseen. "Se oli kovaa aikaa, mutta sitä muistelee vieläkin mielellään, sillä se jätti niitä muistoja, jotka eivät koskaan unohdu ihmisen eliniän aikana." (1954)

Kerronpa lopuksi muutaman muistelman jääkäriliikkeen ajoilta. Kylässämme oli siihen aikaan eräs mies, joka toimi silloisten poliisien ja santarmien kätyrinä ja ilmiantajana. - - - Erään kerran, kun tulin tavanmukaiselta opastusmatkaltani, tavoitin hevosella ajaen kyseellisen ilmiantajan, joka oli suksilla hiihtäen palaamassa ilmiantomatkalta. Hän pyysi päästä rekeen, johon pyyntöön suostuin. Rekeen päästyään hän alkoi kertoa, millaiselta matkalta hän oli tulossa, jolloin vihani leimahti. Mutta hän oli suuri, voimakas mies ja minä pieni, joten hyvät neuvot olivat tarpeen. Hivuttelin hiljakseen hänen suksensa niin reen laidalle, että ne putosivat hankeen. Kun hän kumartui suksiansa ottamaan, löin häntä taskussani olleella pirtupullolla niskaan niin lujasti, että vain pullon kaula jäi käteeni ja hän tuupertui tienpuoleen. Taputtelin häntä vielä puupalikalla paljaille pakaroille ja läksin ajamaan. (1956)

Jääkäriaktivistimitali eli Viribus Pro patria Unitis myönnettiin isopapalle 25. helmikuuta 1938.

 

21.8.1991 isonpuolen seinälle asetettiin jääkärietapin muistolaatta. Laatta on isonpuolen seinällä, vaikka sitä ei vielä jääkäriaikaan oltu rakennettu. Jääkärit majoittuivat siis pikkupuolella. Museoviraston kohdeinventoinnissa vuodelta 1997 sanotaankin: Vanhemmalla uudistetulla rakennuksella (pikkupuolella) on historiallista arvoa sen toimittua jääkärietappina.

Loppuun vielä ote vanhasta vieraskirjasta vuodelta 2006. Voi kumpa minäkin löytäisin jostain nuo kirjoitukset!

Hirvelässä käymässä ja muistelemassa menneitä aikoja. Olen ollut täällä nuorena poikana paperipuuleimauksella isäni mukana. Aikaa siitä on kulunut lähes kuusikymmentä vuotta. Nukuin silloin jääkärikamarissa ja luin seinältä silloista historiaa. - - - Kyllä tämä talo on historiaa täynnä ja seinät huokaavat menneisyydestä. - - -

Leipätyö

 

Tila on saanut elantonsa pitkälti maanviljelystä. Leipä oli yksi peruselintarvikkeista. Isopappa kertoi elämästään Kalevan haastatteluissa (vuosina 1954 ja 1956): "Alkuaikoina syötiin ateriat perheessä suolapiimään kastetun leipäpalasen ja suolaveden kanssa nautittujen paistettujen perunoiden muodossa.."

Isoisoisovanhempien muutettua tilalle oli se rappiokunnossa. "Viljeltyä maata oli vain pieni tilkku siellä täällä ja nekin kasvoivat pensaita -- -- Pelloista ei saanut leipää eikä heinää."

Isopapan aikaan viljeltyä maata oli jo 12 ha. Talossa oli kaksi hevosta ja viisi lehmää.

"Iijokivarsimaat ovat hyviä kasvumaita, kun saavat tarpeeksi lantaa, mutta hallanarkoja nämäkin maat ovat. Viime kesänäkin vei halla viljan, mutta perunoita meille kyllä tuli."

Leipä ei tullut helpolla. Talon tyttö muisteli lapsuuttaan Rantapohjan haastattelussa (1995): "Työtä oli tehtävä jatkuvasti. Oltiin syvänmaanniityllä, levitettiin talikkopelillä sontaa pellolle, siivottiin huoneet. Juhannuksen jälkeen mentiin ulkoniityille. Sen jälkeen puitiin riihellä viljat, iltapäiväksi oli jouduttava perunamaalle."

Isomummon ja -papan kuoltua tila lohkottiin usean lapsen kesken, joten isovanhempieni aikaan tilan kokonaispinta-ala oli enää 58 ha, josta viljeltyä maata 4 ha. Tilalla oli hevonen ja kolme lehmää.

Isovanhempani jatkoivat maanviljelystä.

Riihen seinissä on papan merkintöjä mitä, milloin ja minne on kylvetty. Vanhoissa jyvä- ja jauhosäkeissä on ohjeita myllyä varten. Tilalla oli aikoinaan omakin mylly, mutta isovanhempieni aikaan jyvät vietiin jo muualle hevospelillä.

Pari viikkoa sitten siivosin riiheä ja kesänavettaa. Riihessä on viljalaareja, jotka olivat ennen vanhassa puohissa. Aino sisaruksineen nukkui kesäisin viljalaareissa. Lapsia oli paljon ja tilaa vähän, joten oma viljalaariyksiö oli luksusta.

Viljalaarit ovat yli 100 vuotta vanhoja. Yllätyin, kun näin laarin sivussa tekijän nimen ja päivämäärän.

Pihan vanhasta navetasta löytyi jauhon säilytystynnyri vuodelta 1880 ja jauholapio. Riihessä on samanlainen tynnyri ilman vuosilukua (kuvassa). Jauholapiossa on isomummoni nimikirjaimet. En tiedä, tarkoittaako kirjaimet isomummoa vai lapion tekijää.

Yksi pirtin pöydistä on valmiina leipomistouhuihin. Sen pöytälevy on käännetty. Ruokapöydän kansilevy toimi siis käännettynä leivonta-alustana.

Taikina tehtiin taikinatiinussa. Tiinua ei pesty koskaan, jotta taikinan juuri säilyi astiassa. Isonpuolen vanhaa tiinuakaan ei ole pesty, sen reunoilla on vielä ikivanhaa kuivunutta taikinaa jäljellä. Kukahan siinä on aikoinaan viimeisen leipätaikinan tehnyt.

Taikinan sekoitukseen käytettiin hierrintä eli härkintä.

 

 

Leivän sai pyöreäksi muotin avulla. Sitten siihen pisteltiin reikiä. Pelekalla eli (lyhytvartisella) leipälapiolla leipiä siirreltiin ja pitkävartisella leipälapiolla leivät laitettiin uuniin. Lopuksi uunista otetut leivät puhdistettiin linnun sulista tehdyllä sudilla. Leivän pohjassa saattoi olla suolarakeita, koska karkeaa suolaa heitettiin märällä havuluudalla putsatun uunin arinalle. Näin testattiin uunin lämpötilaa.

 

Valmiita leipiä voi katsella pirtin orsilla. Tai alkukuvasta.

Niilon kamari ja hirvenpäätikari

 

"Amanuenssi A.F. kertoi kokeneensa elämänsä tähtihetken, kun hänen käteensä osui eräästä varaston loukosta kiviesine, jonka hän totesi tuhansien vuosien vanhaksi liusketikariksi."

Postikamarin pöydän laatikossa on Liiton lehtileike vuodelta 1975. Siinä kerrotaan Yli-Iin Kierikistä löytyneestä harvinaisesta hirvenpäätikarista, joka oli yli kaksikymmentä vuotta varastossa ennen kuin sen arvo ymmärrettiin.

Isosetäni kirvesmies Niilo löysi tikarin Iijoen varrelta läheltä nykyistä Kierikin voimalaitosta. Hän oli töissä kaivamassa uuden asuinrakennuksen peruskuoppaa kesällä 1951. Seuraavana kesänä perheelle tuttu myymälänhoitaja vei tikarin museoon.

"Tuohon aikaan museossa ei ollut arkeologista koulutusta saanutta henkilökuntaa, joten esineen todellinen luonne jäi selvitämättä, se luetteloitiin nuolenkärkenä. Sitä ei myöskään sijoitettu museon muiden kivikautisten löytöjen joukkoon ja niin se pysyi piilossa parikymmentä vuotta"

Lehdessä kerrotaan, että tuolloin Suomessa oli aikaisemmin löydetty kolme eläinpäänkahvaista liusketikaria. Ne kaikki oli valmistettu samanlaisesta liuskeesta kuin Yli-Iin tikari. "Tämä Kölin punaliuskeeksi nimetty kivilaji on peräisin Pohjois-Ruotsista, mistä on myös löydetty eniten hirvenpääkahvaisia tikareita - - - Sieltä tikareita on kulkeutunut muualle Pohjois-Ruotsiin, Pohjois-Norjaan ja Pohjois-Suomeen."

Yli-Iin hirvenpääkahvaisesta liusketikarista on kattava kirjoitus kirjassa Scripta Historica V, Oulun Historiaseuran julkaisuja. Museoviraston ylläpitämästä kyppi.fi-palvelusta löytyy tietoa alueen arkeologisesta historiasta ja tehdyistä löydöistä. Löytöjä on tehty muun muassa Kierikin ja Haapakosken voimalaitosten väliseltä alueelta, jolle blogin tilakin sijoittuu.

Kierikkikeskuksessa on esillä kopio hirvenpäätikarista. Olin paikan päällä lauantaina 19.2. kamarimusiikkikonsertissa. Konsertin väliajalla kävin pikaisesti katsomassa tikaria. Se oli siirretty uuteen paikkaan eri vitriiniin. Alkukuvassa tikari nykyisellä paikallaan ja tässä entisellä paikalla omassa vitriinissä.

Isosetäni Niilo oli perheen kolmanneksi vanhin lapsi. Vanhin poika kuoli sodan aikana eikä hän tai Niilo menneet koskaan naimisiin. Niilo asui kotitilallaan melkein kuolemaansa asti. Ilmeisesti Niilo ehti saada tiedon merkittävästä arkeologisesta löydöstään, koska lehtiartikkeli on tehty tammikuussa 1975 ja samassa pöytälaatikossa on myös valokuvia alkuperäisestä tikarista. Niilo kuoli lokakuussa 1977.

Toinen isonpuolen kamareista on nimeltään Niilon kamari. Alkuperäisesti kamari kuului isomummolleni, joka kuoli vuonna 1957.

Niilo uudisti kamaria laittamalla seiniin tapetit ja lattialle kokolattiamaton. Yhdellä seinällä on astiakaappi ja sen alapuolella tiskipöytä. Kamarissa on myös iso kaksiovinen komero. Niilon aikana isollepuolen tuotiin sähköt. Niilon kamarin uuni oli talossa käytössä pisimpään. Uunia lämmitettiin vielä 1990-luvulla.

Tämän kamarin purkutyöt vievät aikaa. Purkaminen alkoi viemällä jääkaappi, astiakaappi ja tiskipöytä pois. Muutkin kalusteet viedään pois, koska ne ovat liian nykyaikaisia. Kun revimme lattiamattoa vähän irti, huomasimme, että matto on liimattu tiukasti kiinni lautoihin. Eli lattiamaton lisäksi laudat täytyy poistaa ja niiden alta löytyy alkuperäinen lankkulattia. Seinien tapetit ovat todella tiukasti kiinni. Niiden irrottamista harkitsemme, kun kamarin lopullinen purku on ajankohtainen lähempänä kesää.

Kortit ja adressit

 

Talossa on käyty läpi elämän kiertokulku. Siellä on synnytty, eletty ja kuoltu. Näistä tapahtumista on muistona kortteja ja valokuvia, kuolinilmoituksia ja adresseja, lehtileikkeitä sekä talossa asuneiden ihmisten kertomuksia.

Talon toisessa kamarissa syntynyt Aino päätti tulla maailmaan lumisena marraskuun päivänä reilu 70-vuotta sitten. Seura-lehdessä 11/1972 kätilö kertoo, ettei hän koskaan tule unohtamaan hääyötään. Kuinka ollakkaan, muuan yli-iiläinen oli päättänyt tulla maailmaan juuri sinä päivänä - - - Morsian oli juuri kirkkoon lähdössä. ´Sitten saa noutaa kun on vihitty, ei ennen´. Kun seremonia oli ohi, saapui noutaja rekipelillä. - - - Terveystalo jäi täyteen hääväkeä, ja nuori, nolo ja hämillinen sulhanen katseli talon portailta nuorikon lähtöä synnytykseen 15 kilometrin päähän. Vasta aamuyöstä tämä pääsi palaamaan onnellisen perhetapahtuman oltua ohi.

Kätilö ei pahastunut tapahtuneesta, vaan lähetti "häälahjalleen" (kätilön itsensä nimitys Ainosta) syntymäpäivälahjan rippikouluikään asti. Vuosikymmeniä myöhemmin Aino ja kätilö tapasivat toisensa. Tapahtumasta on valokuva ja kaunis kirje "häälahjalle".

Eletystä elämästä kertoo lukuisat valokuvat. Vanhimmat niistä ovat 1920-luvulta. Kuvia on rakenteilla olevasta isostapuolesta ja muista rakennuksista, maisemista, ihmisistä ja eläimistä. Vanhimmista valokuvista näen isoisoisovanhempieni kasvot. Yhdessä kuvassa mennään vielä yksi sukupolvi taaksepäin. Kuva löytyy postauksesta Vanhat ompelukoneet ja siinä on isoisoisoisoäitini. Vanhat valokuvat ovat todellisia aarteita!

 

Onnittelukortteja löytyy useammalta vuosikymmeneltä. Kuvissa muutama vanhimmista korteista. Tallessa on syntymäpäiväkortteja, joulukortteja ja äitienpäiväkortteja. Muutama isänpäiväkortti ja  pääsiäistervehdyskin löytyy. Kuvassa on myös sähkösanoma vuodelta 1952 vuosia täyttäneelle isopapalle. Vanhoista postimerkeistä näkee hintojen nousun.

Isopapan täyttäessä 60 vuotta Kaiku-lehdessä kirjoitettiin: Maanvilj. - täyttäessä sunnuntaina 60 vuotta Yli-Iissä tervehtivät ystävät ja tuttavat häntä merkkipäivänään puhein, lahjoin ym. Päivällä kävi onnittelemassa naapurien lähetystö, jolloin hänelle annettiin lahjana mukava keinutuoli. Samalla opettaja V.K puhui päivänsankarille. Iltapäivällä myös toinen lähetystö kävi merkkipäivän viettäjää tervehtimässä, jolloin opettaja K.K piti puheen kosketellen sitä työtä, jonka mnv. teki jääkäriliikkeen aikana. Lahjana ojennettiin mnv. :lle "Aseveljien" kaksi osaa. Illalla pidettiin mnv. kodissa seurat, jolloin khra P.L puhui.

Surullisimpia muistoja ovat kuolinilmoitukset ja adressit. Tallessa on isoisoisovanhempieni kuolinilmoitukset, mutta yhtään omaisille osoitettua adressia en ole löytänyt. En tiedä oliko silloin (vuosina 1928 ja 1931) tapana niitä vielä kirjoittaa.

Vuonna 1943 kuoli isosetä, talon vanhin poika. Vanhimmat tallessa olevat adressit ovat osoitettu hänen omaisille. Isomummo kuoli vuonna 1957. Arkku kuljetettiin linja-auton katolla ja äitini muistaa kun linja-auto pysähtyi ja arkku otettiin alas auton katolta. Siihen aikaan vainajat olivat riihessä tai aitassa. Hautajaisissa oli koko kylän väki ja pöydillä oli valkoiset liinat. Liinojen sivussa oli mustasta kreppipareista kierretyt koristeet. Nämä ovat siis noin 6-vuotiaan tytön muistoja.

Lopuksi kuva korttiteemasta, joka pysyy suosiossa vuosikymmenistä toiseen, kukat.