Käyttöesineitä osa III

 

Talosta löytyy kolme rukkia.

Puunvärinen rukki vaikuttaisi olevan kokonainen eli siinä on kaikki osat tallessa. Siirsin sen yhteyteen myös löytämäni vanhan värttinän. Tämä rukki ja värttinä pääsevät näytille pirttiin. Löysin rekvisiitaksi vähän villaa ja ehjät karstat.

Toinen sinisistä rukeista sisältää myös kaikki tarvittavat osat, kun vertaan sitä Wikipedian rukkikuvaan. Rukista ei löydy mitään merkintöjä. Sen sijaan toisen sinisen rukin pohjassa on vuosiluku 1899. Rukki on siis vanha eikä sen kaikki osat näytä olevan tallessa. Oletan tämän rukin olevan talon alkuperäinen, koska talossa on ollut tapana merkitä vuosilukuja esineisiin. Rukki on mahdollisesti kuulunut isoisomummolleni Britalle. Brita ja Juho tulivat tilalle vuonna 1892. Rukki pääsee esille isopapan kamariin.

Talon kangaspuut on vanhat. Valitettavasti niiden historia ei (vielä) ole selvillä. Mummoni oli innokas kutoja ja kangaspuissa onkin keskeneräiseksi jäänyt poppana.

Vaatteet ja petivaatteet pestiin joenrannassa pyykkilaudoilla. Talosta löytyy kolme pyykkilautaa joista kaksi on ehjiä. Vanhempani toivat museoon isän kotona olleen pyykkilaudan, joten kolme pyykkilautaa laitetaan esille. Yksi rikkinäinen menee varastoon.

Pyykkien mankeloinnissa käytettiin apuna kaulauslautaa ja -tukkia.

Viime viikonloppuna olimme Ainon kanssa siivoamassa isoapuolta ja samalla järjestelimme huonekaluja paikoilleen. Tähän loppuun voisinkin esitellä talon sängyt.

Pirtissä on matala olkipatjainen sänky. Sänky ehdittiin kertaalleen siirtää pirtin uunin viereen ja viikonloppuna se sai vielä uuden paikan pirtin nurkasta.

Patjan sisältö on olkea joka tuntuu pistelevän ikävästi patjan läpi. Onneksi patjan päällä pidettiin paksua mattomaista alusta.

Pirttiin tuotiin toinen sänky isopapan kamarista. Sängyn takalevystä paljastui useampi vuosiluku, milloin sänkyä on maalattu. Ensimmäisen kerran vuonna 1955, sitten 1974 ja viimeisimmäksi 1991. Muistan hyvin tuon vuosiluvun, olinhan itse maalaamassa kalusteita. Maalikin uhkasi loppua, joten jouduimme sekoittamaan loppuvaiheessa runsaasti valkoista maalia joukkoon. Maalasimme pikkupuolen pirtin astiakaapin, pöydän ja tuolit, penkin ja tämän kyseisen sängyn.

Väri on pysynyt kalusteissa yli 30 vuotta.

Keittiössä on vihertävä sivustavedettävä sänky/itulaatikko. Sänky on muualta tuotu, mutta sopii hyvin keittiön kalusteiden väriin. Kalusteet on maalattu vuonna 1951.

Postikamarin ruskea sänky siirrettiin viikonloppuna isopapan kamariin. Isopapan kamarissa on nyt kaksi sänkyä. Valkoinen sänky on uusin ostos. Aino osti sen, koska sänky on yhtä vanha kun hän itse. Vuosiluku löytyy sängystä.

Postikamari

Tilalla on aikoinaan toiminut postipysäkki. Postimuseon avoimesta tietokannasta löytyy postin aloituspäivä, 1.4.1913. Koska isopuoli valmistui vasta 1922 on postipysäkin täytynyt toimia aluksi joko pikkupuolella tai tilan muissa rakennuksissa.

Kirjassa Aseveljet I kirjoitetaan tilalla jääkäriaikaan sattuneesta tapauksesta: 

N lähti tällöin Iijoki-varren August H:ään aikoen asettua sinne asumaan. Jääkärimme ei kuitenkaan ennättänyt olla talossa kuin pari päivää, kun H, joka postinkuljettajana oli saanut tietoonsa outoja uutisia, kutsui N:n huoneeseensa ja vedettyään alas ikkunaverhot sanoi: ´Nyt on sinun heti lähdettävä talosta, sillä Iijoen tienoilla rannikolla on yritetty räjäyttää venäläisten laivoja, ja nyt santarmit poliisien kera kiertelevät ympäri etsien räjäyttäjiä.`

- H kyllä tiesi, ettei N ollut voinut olla mukana moisessa teossa, mutta kun paikkakunnalle oli levinnyt tieto, että N on jääkäri, ei hänellä näyttänyt olevan täällä turvapaikkaa missään.

Olen lukenut kyseisen kirjan vuonna 2019 ja siitä asti välillä pohtinut, kuka kumma on August. Järkeilin jopa, että se olisi isopappani salanimi, koska tilalla ei asunut sen nimistä henkilöä. Kirjan mukaan hänellä oli kuitenkin oma huone.

Asia todennäköisesti selvisi vähän aikaa sitten, kun luin tarkemmin Oulun läänin henkikirjoja. Henkikirjoista selviää, että tilalla on asunut kaksi vuotta huonemiehenä August-niminen nuorimies.

Oletan, että August on kuljettanut postia niiden kahden vuoden aikana, jolloin hän asui tilalla. Olisiko postinajo ollut ainakin osakorvaus asumisesta?

Itse postipysäkin hoitajana toimi vuodesta 1913 aina 1950-luvun loppupuolelle saakka isopappani.

Finna.fi-sivustolla on katseltavissa vanhoja postikarttoja. Vuoden 1911 kartassa tila on kuulunut maalaiskirjeenkantolinjalle. Vuoden 1922 kartassa tila näkyy postipysäkkinä. Yli-Ii itsenäistyi vasta myöhemmin, joten Yli-Iin sijaan kartassa lukee Siurua. Posti on haettu Siuruan postiasemalta. Pääposti sijaitsi Iissä.

Kuva: Postikartta vuodelta 1922. Postimuseon kokoelmat.

Postikamari siirtyi isollepuolen sen valmistuttua vuonna 1922. Postikamarissa on tasavallan presidentin myöntämä kunniataulu isopapalleni postipysäkin hoitamisesta. Kuva löytyy postauksesta Seiniltä poimittua. Kamarissa on esillä postipysäkin hoitajan takki ja lakki. Takissa on yksityiskohtana hienot napit. Postimuseon sivuilla mainitaan napeista: Nappeihin ilmaantui postitorven seuraksi salamakimppu merkiksi vuonna 1927 yhdistyneistä posti- ja lennätinlaitoksista. Takin on valmistanut Valtion Pukutehdas.

 

Postipysäkin toiminnan aikaan kamarissa oli iso pöytä. Pöydälle jaettiin kyläläisten postit ja jokainen haki pöydältä omansa. Ennen voimalaitoksia kylään kuului useita taloja.

Vanha kyläläinen muisteli, että isopappa haki postin kirkonkylältä Lippa-nimisellä hevosella. Pirtin seinällä on vanhoja lehmänkelloja ja aisakelloja. Luulin pitkään, että yksi kelloista on ns.soppakello. Tätä postiasiaa tutkiessani Finna.fi-sivustolla tuli vastaan samanlaisia kelloja. Kello on ollut postin aisakello. Aisakelloa on käytetty maantiepostinkuljetuksessa eli kellon helkkyessä hevoskärryjen tai reen aisassa tiedettiin postinkuljettajan lähestyvän.

 

Kellossa on ulkopuolella postitorvet ja vuosiluku 1876. Kellon sisäpuolella on valmistusvuosi 1913 ja merkintä i.ix. Kelloa kiertää kyrillisin kirjaimin kirjoitettu teksti. Sain tekstiin tunnistus- ja käännösapua, kiitos kääntäjälle! Koska kääntäjä näki tekstin vain etänä, se on todennäköisesti näin: купи, не скyпись, еэди, веселись. Suomeksi: Osta, älä kitsastele, ajele, iloitse.   

(Iso)Mummoni Matilda

 

Valokuvat on muokattu.

Matilda syntyi Pudasjärvellä 12.7.1884. Hänellä oli kaksoissisar Pieta. Seuraavana vuonna tytöille syntyi pikkusisko Helmi ja vuonna 1887 syntyi Kalle. Kalle kuoli reilu vuoden ikäisenä. Pudasjärven kirkonkirjassa kuolinsyy on halvaus.

Perheessä oli surun vuosi 1888. Ensin toukokuussa kuoli siis poikalapsi ja heti perään kesäkuussa kuoli perheen isä Kalle. Isän kuolinsyy oli keuhkotauti. Matildan äiti jäi yksin kolmen pienen tytön kanssa.

Tilan vanhoista papereista selviää, että tyttöjen leskiäiti sai ruokatarvikkeita ja rahaa velaksi sukulaiselta. Sama mies toimi alaikäisten tyttöjen holhoojana.

Tyttöjen äiti kuoli vuonna 1919. Hän ei ilmeisesti mennyt koskaan uusiin naimisiin.

Ystävällinen sukulaismies ja holhooja kärsi mittavan vahingon lokakuussa 1925. Kaiku-lehdessä kirjoitetaan, miten miehen ja kaikki samaan pihapiiriin kuuluneet talot ja rakennukset paloivat täysin. Tuli tuhosi kaiken irtaimiston, karjan rehut ja ruokatarvikkeita. Kallisarvoinen puimakone ja lihapalvaamo tuhoutuivat myös. Ihmiset, eläimet ja vilja säilyivät. Tulipalon kajo näkyi Ouluun asti. (Kaiku 1925)

Matilda meni tytöistä ensimmäisenä naimisiin 19-vuotiaana. Sulhanen löytyi samasta kylästä, kuitenkin muualta tulleena. Hääpäivä oli 11.3.1904.

Matilda tuli nuorena naisena miniäksi tilalle, josta blogissani kirjoitan.

Kesäkuussa 1905 syntyi esikoispoika. Kolme vuotta myöhemmin syntyivät kaksospojat. Matilda oli itsekin kaksonen. Lapsia syntyi vuosien aikana kaikkiaan yhdeksän, 7 poikaa ja 2 tyttöä. Lapsikuolleisuus oli hyvin yleistä tuohon aikaan, mutta tässä perheessä yhtään lasta ei tietääkseni kuollut.

Matildan appivanhemmat asuivat samassa pihapiirissä, joten he varmasti auttoivat paljon talouden hoidossa. Oulun läänin henkikirjoista näkee, että vuonna 1907 Matildan pikkusisko Helmi oli talossa piikana. Muutamana seuraavanakin vuonna talossa oli apulainen.

Matildasta on paljon valokuvia. Joitain löytyy Yli-Iin kunnan kirjasta Kotini ja juureni. Kirjasta on jäänyt mieleen erityisesti yksi kuva, missä Matilda loikoilee rennosti kesäniityllä tyttärensä ja muiden nuorten kanssa. Vaikka Matildalla varmasti oli työtä ison talon ja suurperheen kanssa, osasi hän myös nauttia elämästä.

Oma mummoni kertoo eräässä haastattelussa vuodesta 1945, kun hän saapui miniäksi tilalle. Mummoa ujostutti kovasti, mutta vastaanotto oli lämmin. Mummo piti kovasti Matilda-anopistaan. Vielä vuosienkin jälkeen hän sanoi Matildan olleen "niin ihana anoppi ".

Tämä kuva on eri kuin kirjassa Kotini ja juureni. Myöhempinä vuosina Matildan piti kiireisenä runsas lastenlasten joukko. Neljä lasta perheineen asui tilan välittömässä läheisyydessä.

Matildan nuorempi sisko Helmi meni naimisiin saman kylän pojan kanssa vuonna 1910. Heille syntyi kolme lasta, tytär Olga ja kaksi poikaa. Vanhempi poika Kaarlo kuoli alle kolmen vuoden iässä. Nuorin poika Pauli kaatui sodassa. 

Matildan kaksoissisar Pieta lähti Amerikkaan vuonna 1907. Seuraavana vuonna 17. lokakuuta hän meni naimisiin samalta kylältä lähtöisin olleen Hemmin kanssa. Hemmi oli muuttanut Amerikkaan vuonna 1905. He elivät pitkään kahdestaan ilmeiseti saadakseen paremman elämän ja oman kodin.

Pietan ja Hemmin ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1916. Heille syntyi parin vuoden välein useampi lapsi, 2 tyttöä ja 4 poikaa. Ensimmäinen lapsi Bertta kuoli vain reilu vuoden ikäisenä. Muut lapset olivat John, Uuno, Aarne ja Elma. Nuorin lapsi Wäinö kuoli 9-vuoden ikäisenä hukkumisonnettomuudessa. Perhe asui Michiganissa. Heidän kotikatunsa nimi oli Paavola.

Toivon vielä joskus löytäväni kuvan Matildan kaksoissisaresta Pietasta. Heillä molemmilla oli oma iso talo, paljon lapsia ja he kuolivat kolmen vuoden välein. Pieta kuoli vuonna 1954 ja Matilda vuonna 1957. Olivatkohan he identtiset kaksoset.

Kuva Dale S. www.findagrave.com
         

Junghans herätyskello

 

Toin isoltapuolen kotiini lähempää tarkastelua varten vanhan herätyskellon. Kello on ollut pirtin nurkassa vitriinin hyllyssä tavarapaljouden keskellä pitkän aikaa.

Kyseessä on Saksassa valmistettu mekaaninen Junghans-merkkinen herätyskello. Kellon vieterit oli vedetty tappiinsa eikä se käynyt. Kello saa siis voimansa vieteristä, joka täytyy vetää kerran päivässä, jotta kello toimii.

Tarkoitus oli kurkata kellon sisälle ja mahdollisesti putsata kellon sisuskaluja paineilmalla.

Irrotettuani kellon takakannen huomasin, että kellossa on merkintä W.231. Netistä selvisi, että se on kyseisen kellon koneiston malli.

Tämä listaus kertoo, että W.321-koneistoa on valmistettu vuonna 1929. Jos numeroiden jälkeen on kirjain L tai G, on koneisto valmistettu myöhemmin.

Kävin läpi useita eri nettisivuja, mutta yhtään täysin samanlaista kelloa ei tullut vastaan. Samantyylisiä oli paljonkin ja ne ajoittuivat 1930-luvulle. Joissain Junghans kelloissa valmistusvuosi ja -kuukausi löytyvät koneiston kannen vasemmasta alakulmasta. Tässä kellossa siinä kohden on numerot 14. Niiden merkitys ei vielä ole selvinnyt minulle. Numerot ei kuitenkaan voi tarkoittaa valmistusvuotta.

Kellon sisus oli pölyinen.Paineilma tuli tarpeeseen ja sainkin putsattua pölyt pois. Sain myös vapautettua molemmat vieterit ja testattua, että herätystoiminto on kunnossa. Kello on aikoinaan varmasti herättänyt koko talonväen! Mutta harmillisesti itse kelloa ajassa pitävä vieteri ei alkanut toimimaan. Käsillä autettaessa hammasrattaat kyllä toimivat ja viisarit liikkuvat.

Vaikka omasta mielestäni valokuvasin hyvin kellon eri purkamisvaiheet niin kelloa takaisin kootessa huomasin, että minulla oli yksi ylimääräinen hammasratas.. Onneksi puolisollani on kiinnostusta ja tuntemusta mekaanisiin kelloihin. Hänen avulla hammasratas löysi oman paikkansa. Samalla yksi jousi käännettiin toisinpäin, kun minulla se oli lipsahtanut väärin.

Totesin puolisolleni, että kukaan ei ole kelloseppä syntyessään.

Nyt kello on hyvin putsattu, mutta edelleenkään se ei käy. Joka tapauksessa vanha herätyskello on hieno muistoesine postikamarin pöydälle.

Niilon kamari ja hirvenpäätikari

 

"Amanuenssi A.F. kertoi kokeneensa elämänsä tähtihetken, kun hänen käteensä osui eräästä varaston loukosta kiviesine, jonka hän totesi tuhansien vuosien vanhaksi liusketikariksi."

Postikamarin pöydän laatikossa on Liiton lehtileike vuodelta 1975. Siinä kerrotaan Yli-Iin Kierikistä löytyneestä harvinaisesta hirvenpäätikarista, joka oli yli kaksikymmentä vuotta varastossa ennen kuin sen arvo ymmärrettiin.

Isosetäni kirvesmies Niilo löysi tikarin Iijoen varrelta läheltä nykyistä Kierikin voimalaitosta. Hän oli töissä kaivamassa uuden asuinrakennuksen peruskuoppaa kesällä 1951. Seuraavana kesänä perheelle tuttu myymälänhoitaja vei tikarin museoon.

"Tuohon aikaan museossa ei ollut arkeologista koulutusta saanutta henkilökuntaa, joten esineen todellinen luonne jäi selvitämättä, se luetteloitiin nuolenkärkenä. Sitä ei myöskään sijoitettu museon muiden kivikautisten löytöjen joukkoon ja niin se pysyi piilossa parikymmentä vuotta"

Lehdessä kerrotaan, että tuolloin Suomessa oli aikaisemmin löydetty kolme eläinpäänkahvaista liusketikaria. Ne kaikki oli valmistettu samanlaisesta liuskeesta kuin Yli-Iin tikari. "Tämä Kölin punaliuskeeksi nimetty kivilaji on peräisin Pohjois-Ruotsista, mistä on myös löydetty eniten hirvenpääkahvaisia tikareita - - - Sieltä tikareita on kulkeutunut muualle Pohjois-Ruotsiin, Pohjois-Norjaan ja Pohjois-Suomeen."

Yli-Iin hirvenpääkahvaisesta liusketikarista on kattava kirjoitus kirjassa Scripta Historica V, Oulun Historiaseuran julkaisuja. Museoviraston ylläpitämästä kyppi.fi-palvelusta löytyy tietoa alueen arkeologisesta historiasta ja tehdyistä löydöistä. Löytöjä on tehty muun muassa Kierikin ja Haapakosken voimalaitosten väliseltä alueelta, jolle blogin tilakin sijoittuu.

Kierikkikeskuksessa on esillä kopio hirvenpäätikarista. Olin paikan päällä lauantaina 19.2. kamarimusiikkikonsertissa. Konsertin väliajalla kävin pikaisesti katsomassa tikaria. Se oli siirretty uuteen paikkaan eri vitriiniin. Alkukuvassa tikari nykyisellä paikallaan ja tässä entisellä paikalla omassa vitriinissä.

Isosetäni Niilo oli perheen kolmanneksi vanhin lapsi. Vanhin poika kuoli sodan aikana eikä hän tai Niilo menneet koskaan naimisiin. Niilo asui kotitilallaan melkein kuolemaansa asti. Ilmeisesti Niilo ehti saada tiedon merkittävästä arkeologisesta löydöstään, koska lehtiartikkeli on tehty tammikuussa 1975 ja samassa pöytälaatikossa on myös valokuvia alkuperäisestä tikarista. Niilo kuoli lokakuussa 1977.

Toinen isonpuolen kamareista on nimeltään Niilon kamari. Alkuperäisesti kamari kuului isomummolleni, joka kuoli vuonna 1957.

Niilo uudisti kamaria laittamalla seiniin tapetit ja lattialle kokolattiamaton. Yhdellä seinällä on astiakaappi ja sen alapuolella tiskipöytä. Kamarissa on myös iso kaksiovinen komero. Niilon aikana isollepuolen tuotiin sähköt. Niilon kamarin uuni oli talossa käytössä pisimpään. Uunia lämmitettiin vielä 1990-luvulla.

Tämän kamarin purkutyöt vievät aikaa. Purkaminen alkoi viemällä jääkaappi, astiakaappi ja tiskipöytä pois. Muutkin kalusteet viedään pois, koska ne ovat liian nykyaikaisia. Kun revimme lattiamattoa vähän irti, huomasimme, että matto on liimattu tiukasti kiinni lautoihin. Eli lattiamaton lisäksi laudat täytyy poistaa ja niiden alta löytyy alkuperäinen lankkulattia. Seinien tapetit ovat todella tiukasti kiinni. Niiden irrottamista harkitsemme, kun kamarin lopullinen purku on ajankohtainen lähempänä kesää.