Muistoja mummolasta

 

Tänään palataan nostalgisiin tunnelmiin, kun pikkusiskoni Maarit muistelee lapsuuttaan Hirvelän mummolassa. Avoimien ovien aikaan olemme saaneet kuulla monia ihania muistoja, ja toivoisinkin voivani jakaa niitä enemmänkin täällä blogissa.

Nyt on Maaritin vuoro.

Ensimmäinen muistoni mummolasta: olin sairastanut vesirokon ja käsiini oli jäänyt arpia. Reino-pappa katseli käsiäni Pikkupuolen pirtissä, ja osasin sanoa: "Pipi ollu." (Kuvassa istun enoni vieressä, mutta ajankohta voi olla sama).

Kesällä mummolassa oli aina lämmintä ja aurinko paistoi. Pihasaunassa olin äidin ja mummon kanssa, ja minulla oli oma pieni punainen amme, jossa viihdyin. Muistan lasten kylpytakit, saunan lempeän lämmön ja sen tuoksun, joka oli aivan omanlaisensa - mummolan tuoksu.

Rannassa pestiin mattoja hetekan päällä. Kesälomaan kuuluivat auringonotto, perhoset ja kiireettömyys. Mummon itse tekemä viili ja lämpimät rieskat maistuivat paremmilta kuin mikään muu.

Mummo istui keinutuolissa ja laittoi matonkuteita kerälle. Ikkunasta näkyi, kun Ransan-Eeva tuli kävellen kylään, istui hetken ja pyöritteli peukaloitaan. Sitten juotiin kahvit. Pihalla kasvoi paljon keltakannusruohoa ja kissankelloja - ne ovat minulle yhä mummolan kukat.

Pihakeinussa istuessa mummo toivoi aina, että laulaisin Koivuvalssin. Laulu laulettiin yhdessä siskon kanssa vielä mummon muistotilaisuudessa.

Aamuisin mummo heräsi aikaisin lämmittämään puuhellaa. Yökylässä sai herätä kysymykseen: "Haluatko aamupalan kanssa kaakaota?" Mummo puuhasteli aina jossain, essu päällä. Sain olla apulaisena käsitiskauksessa - huuhtelin ja kuivasin.

Syksyisin oli perunannostotalkoot. Niihin osallistui parhaansa mukaan koko suku. Perunoita nostettiin ämpäriin heti, kun traktori oli kääntänyt potut mullasta näkyville. Ämpäri vietiin kellarin vieressä olevalle kaukalolle, josta perunat vierivät laareihin talven varalle. Perunoita riitti koko suvun tarpeisiin.

Yksi muisto olivat nuotioillat. Oli jännittävää, kun otimme mukaan eväät ja lähdimme kulkemaan tietä tai polkua pitkin, joskus jopa veneellä, nuotioiltaan. Nuotio oli aina eri rannalla, ja siellä oli paljon väkeä.

Talvisin oli valtavat lumikinokset. Jouluna mummolassa sai aina pehmeän paketin: kudotut villasukat tai lapaset, joiden sisälle oli piilotettu karkkia.

Kaivon Näkistä peloteltiin, ettei sinne mentäisi yksin. Myös lähellä olevassa Iijoessa asui Näkki. Isopuoli jännitti, ja lapsena en uskaltanut kurkata uuninpankon verhon taakse, kun luulin, että siellä nukkuvat vieläkin kulkijat, joille isopappa-Frans oli tarjonnut yösijan. Sisarukset ja serkut pelottelivat, että ikkunasta huiskutti edesmennyt asukas.

Kerran mummolassa ollessa minun teki mieli makaronivelliä. Ruuaksi oli kuitenkin tehty jotain muuta. Niinpä kävelin surkean näköisenä läheiselle tätini mökille ja kerroin tädille, että äiti ja mummo eivät anna ruokaa. Täti hoksasi kyllä mistä on kyse, mutta kysyi silti heti, mitä minun tekisi mieli. Vastasin tietenkin, että makaronivelliä. Täti alkoi sitä keittämään ja sain vatsan täyteen lempiruokaa.

Hirvelä oli paikka, jossa maailma tuntui turvalliselta ja kello kävi omaa rauhallista tahtiaan. Näistä lapsuuden kesistä ja hetkistä on punottu se lanka, joka sitoo minut yhä niihin juuriin - ja onneksi ne muistot eivät haalistu, vaikka vuodet vierivät.

Hirvelän kotimuseon aarteita - Feuerhand Nr. 323

 

Taidan toistaa hieman itseäni kahden viikon takaisesta, mutta koska tulin hankkineeksi reilusti uutta sydänlankaa ja lamppuöljyä, päätin puhdistaa toisenkin Hirvelän kotimuseon myrskylyhdyistä ja testata sen toimivuutta.

Kattoparruilla roikkuvista vaihtoehdoista valikoitui tällä kertaa Feuerhand Nr. 323. 

Lyhty vaikutti olevan täysin ehjä, ja siinäkin oli onneksi lasi tallella.

Ryhdyin huoltotöihin samalla kaavalla kuin edellisenkin lyhdyn kohdalla: purin osat ja puhdistin ne hammasharjalla (sekä CRC:llä). Tässä mallissa lasin sai kokonaan irti, mikä helpotti puhdistamista huomattavasti.

Huollon päätteeksi vaihdoin uuden sydänlangan, kokosin lyhdyn ja täytin säiliön öljyllä.

Jälleen kerran vanha myrskylyhty heräsi henkiin ja alkoi loistaa pimeässä illassa heti sytytyksen jälkeen.

Feuerhand on arvostettu saksalainen myrskylyhtymerkki. Saksalaisen keskustelufoorumin (www.pelam-forum.de) mukaan mallia 323 on valmistettu vuosina 1926-1939. Harrastajien keskusteluja selailemalla selvisi, että Hirvelän yksilö ajoittuu vuosien 1931-1939 välille. Tämän paljastaa lyhdyn kampinostin: vanhemmissa malleissa nostimen kampi on suora, kun taas tässä mallissa se on mutkainen - muutos, joka tehtiin vuoden 1931 jälkeen.

Keskusteluja lukiessani ja kuvia tutkiessani tein mielenkiintoisen havainnon: lyhdyn lasi ei olekaan alkuperäinen Feuerhand-lasi. Alkuperäisessä lasissa merkinnät olisivat erilaiset, mutta tässä yksilössä lasia koristaa kohokuvioinen lepakko ja sen alla numero 7.

Ratkaisu arvoitukseen löytyi pian. Alkuperäinen lasi on jossain vaiheessa rikkoutunut, ja se on korvattu vastaavan kokoisella kilpailijan valmistamalla varaosalla. Saksalainen Stübgen & Co valmisti korkealaatuisia myrskylyhtyjä, joiden tunnuksena oli Fledermaus eli lepakko (englanniksi BAT). Lepakko-kuvion alla oleva numero 7 viittaa lasin kokoon, joka vastaa tällaista normaalikokoista myrskylyhtyä.

Lasi on joka tapauksessa täysin ehjä ja mahdollisesti jopa vanhempi kuin itse lyhty. Foorumitietojen mukaan tällainen yksinkertaisella lepakko-kohokuvioinnilla varustettu lasi saattaa olla peräisin jopa ajalta ennen vuotta 1918.

Tämä hieno vanha myrskylyhty on edelleen täysin toimiva kapistus, ja se onkin ollut suurena apuna Hirvelän pimeän pirtin valaisemisessa. Harvinainen kampinostinmalli yhdistettynä vielä vanhempaan lepakko-lasiin on erinomainen esimerkki siitä, miten laadukkaita työkaluja huollettiin ja pidettiin käytössä vuosikymmenestä toiseen.

Hauskana yksityiskohtana lyhdyssä on vielä vihreitä maaliroiskeita - todennäköisesti samasta maalista, jolla keittiön kalusteet on aikoinaan maalattu. Lyhty on siis selvästi valaissut tietä myös entisajan maalarille.

Myrskylyhty

 

Hirvelän kotimuseossa on paljon erilaisia esineitä, ja välillä otan jonkun niistä tarkempaan esittelyyn.

Tänään vuorossa on Meva-merkkinen myrskylyhty, malliltaan 863. Lyhty on ehyt, mutta hieman ruosteinen - juuri sellainen, jonka patina kertoo eletyistä vuosikymmenistä.

Lyhty on roikkunut muiden kaltaistensa joukossa Hirvelän isossa pirtissä. Sen viimeisintä käyttöaikaa ei ole tiedossa.

Meva on Tšekkoslovakiassa vuonna 1898 perustettu metallituoteteollisuuden yhtiö. Lyhtyjä sen katalogeissa mainitaan vuodesta 1920 alkaen, ja toisen maailmansodan jälkeen kerosiinilamppujen tuotanto lisääntyi merkittävästi. Muita Mevan tuotteita olivat muun muassa tynnyrit, jäteastiat ja kylpyammeet.

Yrityksen tavaramerkkinä olivat kolme ristikkäistä soihtua. Tässä myrskylyhdyssä ne löytyvät öljysäiliön korkista.

Finna.fi-sivustolta löytyy samanlainen lyhty, ja sen tietojen perusteella tämäkin yksilö on valmistettu vuosien 1940-1959 välillä.

Tarkoituksena ei ole entisöidä lyhtyä, vaan puhdistaa se liasta ja kokeilla, saisinko sen jälleen toimimaan. Lyhty on nimittäin kaikin puolin ehyt, lasikupu mukaan lukien, mikä on aika harvinaista.

Puhdistan lyhdyn sievästi hammasharjalla ja rievulla, poistaen irtolian. Lasikuvun annan olla hetken aikaa miedossa tiskiainevedessä ilman sen kummenpaa hankaamista. Irrotan vanhan sydänlangan, joka on jo tehnyt tehtävänsä ajat sitten.

Ostoksilla lähi-Prismassa mukaani tarttuu paketti uutta sydänlankaa sekä lamppuöljyä.

Aluksi sydänlanka ei meinaa millään mennä polttimon läpi. Alan jo tuskastuneena katsella uutta poltinta vaihtoehtona, mutta onneksi puoliso tulee hätiin. Polttimossa oleva vipu, joka pyörittää sydänlankaa ohjaavia hammasrattaita, kyllä toimii, mutta polttimon pää on ilmeisesti niin karstainen, ettei lanka mahdu siitä läpi. Puoliso puhdistaa osan, ja pian lanka saadaan rullaamaan asiaan kuuluvalla tavalla.

Seuraavaksi kasaan lyhdyn jälleen kerran ja kaadan lamppuöljyä säiliöön. Odotettuani hetken, tarkistan, ettei säiliö vuoda mistään, ja olen valmis sytyttämään myrskylyhdyn.

Varovaisuuden vuoksi lyhty viedään ulos.

 

Nostan lasikuvun ylös omalla vivullaan ja sytytän lyhdyn. Myrskylyhty syttyy heti ja alkaa loimuta kauniisti pimenevässä illassa. Lasken kuvun takaisin paikoilleen ja jään hetkeksi katselemaan liekin tasaista valoa.

Näin saatiin henkiin taas yksi Hirvelän esine.

Kulttuurivuosi 2026

 

Vuosi 2026 on lähtenyt käyntiin, ja Oululle sekä ympäristökunnille se merkitsee juhlahumua koko vuodelle. Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Viikonloppuna Oulun keskustassa vietettiin kulttuurivuoden avajaisia, ja olin itsekin puolisoni kanssa  paikan päällä aistimassa tunnelmia.

Perjantaina kävimme kuuntelemassa 96-vuotiaan harmonikkataiteilijan Veikko Ahvenaisen konsertin. Uskomatonta, miten hänen ikäisenään sorminäppäryys on yhä taiturimaista ja kunto kestää leikiten 60 minuutin konsertin.

Itsellänikin on lahjaksi saatu haitari odottelemassa, että joskus vielä säestän sillä yhteislauluja Hirvelässä.

Lauantaina ohjelmassa oli kansanmusiikkia. Ensin kuuntelimme kansanmusiikin jameja ja myöhemmin seurasimme yhteistansseja torilla. Vetäjillä oli yllään kauniita kansallispukuja.

Tulipa myös maisteltua torin ruoka- ja herkkukojujen tarjontaa sekä ihasteltua eri puolilla toria palaneita jätkänkynttilöitä ja nuotioita sekä hienoja valoteoksia.

Miten kulttuuri näkyy ja on näkynyt Hirvelässä?

Hirvelässä on eletty vuosikymmeniä perinteistä maaseutukulttuuria, joka on näkynyt ihmisten elämässä ja vahvassa yhteydessä luontoon. Yhteisöllisyys on ilmennyt tiiviinä naapuruussuhteina ja talkoohenkenä. Työt ovat jakautuneet vuodenaikojen kierron mukaan.

Perinteitä on pidetty yllä muun muassa käsityötaitojen siirtämisessä jälkipolville. Myös erilaiset perhe- ja kyläjuhlat ovat kuuluneet olennaisena osana Hirvelän perinteisiin ja kulttuuriin.

Paljon tästä on jäänyt historiaan, mutta jotakin on myös säilynyt. Varsinaisia maatilan töitä Hirvelässä ei enää ole: karja hävitettiin 1970-luvulla ja peltojen vuokraviljely loppui 2000-luvulla.

Talkoohenkeä löytyy silti yhä perhepiiristä, ja sen avulla on saatu paljon aikaan, esimerkiksi remontoimalla paikkoja yhdessä.

Hirvelän vanha elämäntapa on nykyään kulttuurihistoriaa. Tätä olen saanut tutkia harrastajamaisesti jo useiden vuosien ajan, ja kuinka mielenkiintoista se onkaan ollut.

Tutkittavaa riittää vielä vuosiksi eteenpäin, niin rikasta elämää Hirvelän tilalla on eletty. Myös paikallishistoria on tullut tutuksi kirjojen, valokuvien, lehtileikkeiden ja erityisesti vanhojen ihmisten kertomusten kautta.

Yhteisöllisyys näkyy nykyään myös erilaisissa tapahtumissa, joita Hirvelässä on jo neljän vuoden ajan järjestetty: avoimia ovia, yhteislaulutapahtumia ja vierailuja.

Hirvelän tila on nykyään kotimuseo, jossa voi tutustua vanhaan aikaan suomalaisella maaseudulla - sellaiseen, joka on jo pitkälti unohtunut nykyajan ihmisiltä. Tätä vanhaa elämäntapaa ja vanhoja esineitä haluamme museossa tuoda esille niin hyvin kuin pienessä perhepiirissä pystymme, ja tuottaa iloa vierailijoille.

Tälle vuodelle, Euroopan kulttuuripääkaupunkivuodelle, olemme jälleen suunnitelleet erilaisia tapahtumia. Luvassa on avoimia ovia, yhteislaulutapahtumia ja muuta mukavaa, kaikenikäisille sopivaa ohjelmaa.

Erityisen innoissamme olemme Yli-Iihin liittyvästä Oulu2026-ohjelman osasta, josta osa toteutuu Hirvelässä 13.6.2026. Tästä kävi oopperalaulaja Virpi Räisänen kertomassa meille eräänä hyisenä pakkaspäivänä tammikuun alussa.

Olen hyvin onnellinen siitä, että Hirvelä Isopuoli - tuo lapsuuden rakas "leikkimökki" - on saanut uuden elämän pienimuotoisena, mutta rikkaana kulttuurin kehtona.