Silpputeatterin kellolöytö

 

Viikonloppuna puuhailin taas yhden kellon parissa. Blogissa on tätä ennen käsitelty kolmea kelloa: herätyskelloa , isopapan vanhaa taskukelloa ja aikalailla tasan kaksi vuotta sitten yhtä kelloprojektia. Näköjään huhtikuu saa minussa uinuvan kello-kiinnostuksen heräilemään.

Viime syksynä löysin silpputeatterin siivouksen yhteydessä pahvilaatikon, jossa oli seinäkello palasina. Kaivoin laatikon esiin ja aloin tarkastelemaan kelloa.

Kello oli ollut laatikossa pitkään ja oli siksi pölyinen ja likainen. Niinpä ensimmäinen tehtävä oli putsata se. Samalla huomasin, että ainakin kellon heiluri puuttui sekä kellotaulun lasi.

 

Irrotin koneiston kellotaulusta. Tällä kertaa en aukaise sitä vaikka mieli tekisi. Mekaaniset kellot on todella kiehtovia ja suunnittelinkin alkavani eläkkeellä opettelemaan mekaanisten kellojen korjausta!

Puhalsin koneistosta paineilmalla enimmät pölyt pois ja testailin liikkuvia osia sekä hammasrattaita. Kaikki näyttäisi toimivan ja pyörivän. Kellon vetoavain on hukassa joten jousien kiristys jäi testaamatta, mutta hammasrattaita pyörittäessä ainakin soitto-osan/lyöntiosan jousikotelo liikkui.

Seuraavaksi kävin autotallissa vähän hiomassa niitä pintoja, joihin laitan liiman. Pyyhin pölyt pois ja liimasin osat yhteen. Ne sai jäädä yön yli puristukseen.

Seinäkello on saksalainen Hermle. Se on arviolta 1960-luvulta kun vertailin kelloa Googlen kuviin. Koneistossa on merkki FHS eli Franz Hermle & Sons. Koneistosta selviää myös, että kellon heilurin pituus on ollut 17,5 cm. Täytynee etsiä kadonnutta heiluria vielä silpputeatterin tavaroiden joukosta.

Kotelon kattoa täytyi vähän hioa jotta se istuisi paremmin koteloon. Puoliso teki sen homman ja hyvä tuli. Hionnan jälkeen sain liimattua katonkin paikoilleen.

Kotelo oli tämän jälkeen kasassa. Laitoin koneiston ja viisarit paikoilleen ja ruuvasin takalevyn kiinni. Kotoani ei löytynyt vanhoja ruuveja, niinpä väritin mustalla tussilla enimmät hopeankiillot pois.

Seuraavalla reissulla Hirvelään pitää etsiä kellolle paikka.

Anna Pietarintytär Wesan kapiokirstu

 

Selailin Hirvelästä ottamiani valokuvia ja pysähdyin sellaisen kuvan kohdalle joka minua on joskus mietityttänyt. Kyseessä on vanha kapiokirstu. Esineenä se on hyvin kiinnostava siinä olevan tekstin ja vuosiluvun vuoksi. Kapiokirstu ei enää ole Hirvelässä, joten en päässyt tutkimaan sitä tarkemmin.

Kirstun paikka Hirvelässä ollessaan oli isonpuolen pirtin eteisessä. Se oli täytetty vanhoilla puisilla kenkälesteillä. Julkaisun Kotini ja juureni Kuvia ja ajan tunnelmia Yli-Iistä kansikuvissa on kuva kirstusta.

Kuva kirjasta Kotini ja juureni

Kuva kirjasta Kotini ja juureni

Kapiokirstun säilymisestä saa kiittää enoani. Siitä kertoo Kalevan artikkeli vuodelta 1999: "R. sanoo pysähtyessään eteisessä vuodelta 1839 olevan arkun viereen. Puisia kengän lestejä pullollaan oleva komeus oli jo menossa metsään, kun hän otti sen talteen."

Kirstussa on teksti Anna Pietarintytär Wesa 1839.  

Tarkistin ensin Pudasjärven kirkonkirjat, mutta niistä ei löytynyt kyseistä henkilöä. Siirryin Iin kirjoihin ja aika nopeasti tärppäsi.

Iin vihkikirjasta selviää, että 3.8.1839 on vihitty Matts Mattsson Wiitala ja Anna Pehrsdotter (Pietarintytär) Wesa.  Anna oli talollisen tytär Kämärän eli Wesan talosta Tannilasta. Talo oli toinen Tannilan vanhimmista taloista, perustettu 1500-luvulta (Lähde kirjasta Kotini ja juureni).

Anna oli syntynyt 3.10.1815.

Matts ja Anna olivat jonkin aikaa vihkimisen jälkeen rippikirjassa Tannilan itsellisten luettelossa, mutta vuodesta 1845 eteenpäin Kämärän eli Wesan talollisia eli Annan kotitalon isäntinä. Vuodesta 1853 alkavassa rippikirjassa talot Kämärä ja Wesa on jaettu omiksi tiloikseen. Matts ja Anna jatkoivat Wesan talollisina.

Matts ja Anna saivat useita lapsia, joista osa kuoli pieninä. Matts kuoli 5/5 1859. Annan nimi löytyy rippikirjasta Wesan talon kohdalta vielä vuonna 1868.

Käytin aikaa sen etsimiseen milloin Anna kuoli, mutta en löytänyt varmaa tietoa asiasta.

Wesan tilasta löytyy muutakin mielenkiintoista. Se kuulosti kovin tutulta, kun aloin kaivelemaan kapiokirstun tarinaa.

Jatkaessani Iin rippikirjan lukemista eteenpäin Wesan talon kohdalta törmäsin tuttuihin nimiin mummoni eli äidinäidin puolelta. Tila oli 1880-luvun loppupuolella jaettu jo useamman omistajaperheen kesken.

Sekä rippikirjasta että Oulun läänin henkikirjasta selviää, että mummon isänisä Salomon J. asui perheineen Wesan tilalla vuodesta 1901 alkaen. Salomonin vanhin poika Nestori eli mummon tuleva isä oli silloin 4-vuotias. 

Eikä siinä vielä kaikki.

Vuonna 1907 yhdeksi Wesan tilan omistajaksi tuli Jaakko N. perheineen. Jaakolla oli tytär Aino joka tuolloin oli 8-vuotias. Ainosta tuli myöhemmin mummoni äiti.

Seuraava kuva on jo edesmenneen mummoni valokuvien joukosta. Kuvassa keskivaiheilla vierekkäin seisovat Aino ja Nestori. Kuva on Maamieskoulukuva Yli-Iin Tannilassa vuonna 1914-15. Sama kuva on julkaistu Rantapohja-lehdessä kesäkuussa 1983.

Tämän kuvan otosta meni vielä 7 vuotta ennen kuin naapurin tytöstä ja pojasta tuli aviopari.

Vanhasta kapiokirstusta lähteneen tutkimuksen myötä minulle selvisi, että mummoni vanhemmat asuivat lapsuudestaan lähtien samalla tilalla jopa kenties samassa Wesan talossa. Molemmat perheet tulivat muualta ja ostivat osuutensa kauppakirjalla.

Mummoni vanhemmat jäivät tilalle asumaan naimisiin mentyään joten tila on myös mummoni syntymäkoti.

Anna Pietarintyttären kapiokirstulle löytyi uskomaton tarina. Anna ja mummo eivät ole sukua, mutta tuo vanha esine toi nämä kaksi ihmistä jollain tavalla yhteen eli samaan synnyinkotiin. Anna syntyi vuonna 1815 ja mummoni vuonna 1923. Välissä ehti kulua siis 108 vuotta.

Epäilen, että enoni tai mummoni olisivat koskaan tienneet kapiokirstun tarinaa.