Saunoja ja viimeaikojen touhuja

 

Isoisopappa rakensi tilalle saunan joskus 1900-luvun alkupuolella. Sauna kuului kauppaan, kun isoisopappa myi tilan pojalleen kesäkuussa vuonna 1911. Tilan vanha sauna oli hirsirakenteinen ja pärekattoinen savusauna. Sauna sijaitsi kaukana pihapiiristä luultavasti sen paloherkkyyden vuoksi.

6. helmikuuta vuonna 1956 allekirjoitetulla kauppakirjalla isopappa myi virallisesti puolet savusaunasta isovanhemmilleni. Perhe oli käyttänyt saunaa jo vuosia.

Savusaunassa tuoksui palviliha. Siellä palvattiin ensin lihoja ja sitten saunottiin. Kiuas meni palvatessa hyvin kuumaksi. Lihat roikkuivat saunassa orsilla ja nauloissa.

Talvella ennen saunaan menoa pappa pakkasi lapset koriin ja kelkkaan. Mummu haki pestyn pesueen takaisin kotiin.

Pappa rakensi uuden pihasaunan joskus 1960-luvulla. Vanha savusauna purettiin. Uusi sauna oli jo paljon lähempänä asuinrakennusta.

Muistan hyvin lapsuuden saunareissut mummolassa. Saunan tuoksun. Pienet kylpytakit, jotka puettiin saunan jälkeen päälle kun piti kipaista muutaman kymmenen metrin matka saunasta sisätiloihin. Nuo kylpytakit roikkuvat vieläkin saunan pukuhuoneen seinällä. Punainen halkolaatikko ja ritilät betonisen lattian päällä. Ritilöiden päällä oli pieni kylpyamme, jossa sai loiskutella vettä. Ihania lapsuuden muistoja.

Saunaa ei ole käytetty yli 20 vuoteen. Sen katto vuotaa ja koko rakennus haisee homeelle. Saunalla ei ole enää mitään käyttötarkoitusta, joten se joutuu purkulistalle. Sauna on lautarakenteinen eikä se sisälly Museoviraston inventoitujen rakennusten joukkoon.

Saunan purkamisen myötä kulku pihatiellä helpottuu vähän ja maisema avartuu.

Tilan uusin sauna on sähkökiukainen sisäsauna pikkupuolella. Sauna ja pesutilat rakennettiin vuonna 1998.

Onneksi tilan välittömässä läheisyydessä olevalla mökillä on perinteinen puukiukainen sauna ja savusauna. Muuten miettisimme varmaan toisen kerran, voisiko pihasaunan vielä säästää..

Viimeiset pari viikkoa isollapuolen on tehty sitä sun tätä. Nyt kun ilmat on vihdoin vähän lämmenneet, olemme voineet tarttua luutuun ja alkaa puhdistamaan veden ja mäntysuovan kanssa pölyjä seinistä ja katosta. Sitä varten taloon on viritelty rakennustelineet.

Isopapan kamarin seinän yläosassa oli ilmeisesti pinkopahvin kiinnitystä varten vanerintyylinen levy. Se saatiin irrotettua pois ja alla oli siisti hirsiseinä.

 

Kamarien tuplaikkunat on väliaikaisesti poistettu ja ikkunoita on rapattu ja putsattu maalausta varten. Eilen sainkin jo kuvia maalaustöiden alkamisesta.

  

Joku viikko sitten Aino mietti, mistä taloon saataisiin vanha perinteinen viherkasvi korallibegonia eli enkelinsiipi. Aino muisteli isonpuolen ikkunalla sellaisen joskus olleen.

Pari päivää sitten selailin netissä toria ja sieltähän löytyi pistokas. Vanhemmat haki sen mökkimatkan varrelta kyytiin ja nyt enkelinsiiven pistokas odottaa juurtumista ja pääsyä isopapan kamarin valoisalle ikkunalle.

Leipätyö

 

Tila on saanut elantonsa pitkälti maanviljelystä. Leipä oli yksi peruselintarvikkeista. Isopappa kertoi elämästään Kalevan haastatteluissa (vuosina 1954 ja 1956): "Alkuaikoina syötiin ateriat perheessä suolapiimään kastetun leipäpalasen ja suolaveden kanssa nautittujen paistettujen perunoiden muodossa.."

Isoisoisovanhempien muutettua tilalle oli se rappiokunnossa. "Viljeltyä maata oli vain pieni tilkku siellä täällä ja nekin kasvoivat pensaita -- -- Pelloista ei saanut leipää eikä heinää."

Isopapan aikaan viljeltyä maata oli jo 12 ha. Talossa oli kaksi hevosta ja viisi lehmää.

"Iijokivarsimaat ovat hyviä kasvumaita, kun saavat tarpeeksi lantaa, mutta hallanarkoja nämäkin maat ovat. Viime kesänäkin vei halla viljan, mutta perunoita meille kyllä tuli."

Leipä ei tullut helpolla. Talon tyttö muisteli lapsuuttaan Rantapohjan haastattelussa (1995): "Työtä oli tehtävä jatkuvasti. Oltiin syvänmaanniityllä, levitettiin talikkopelillä sontaa pellolle, siivottiin huoneet. Juhannuksen jälkeen mentiin ulkoniityille. Sen jälkeen puitiin riihellä viljat, iltapäiväksi oli jouduttava perunamaalle."

Isomummon ja -papan kuoltua tila lohkottiin usean lapsen kesken, joten isovanhempieni aikaan tilan kokonaispinta-ala oli enää 58 ha, josta viljeltyä maata 4 ha. Tilalla oli hevonen ja kolme lehmää.

Isovanhempani jatkoivat maanviljelystä.

Riihen seinissä on papan merkintöjä mitä, milloin ja minne on kylvetty. Vanhoissa jyvä- ja jauhosäkeissä on ohjeita myllyä varten. Tilalla oli aikoinaan omakin mylly, mutta isovanhempieni aikaan jyvät vietiin jo muualle hevospelillä.

Pari viikkoa sitten siivosin riiheä ja kesänavettaa. Riihessä on viljalaareja, jotka olivat ennen vanhassa puohissa. Aino sisaruksineen nukkui kesäisin viljalaareissa. Lapsia oli paljon ja tilaa vähän, joten oma viljalaariyksiö oli luksusta.

Viljalaarit ovat yli 100 vuotta vanhoja. Yllätyin, kun näin laarin sivussa tekijän nimen ja päivämäärän.

Pihan vanhasta navetasta löytyi jauhon säilytystynnyri vuodelta 1880 ja jauholapio. Riihessä on samanlainen tynnyri ilman vuosilukua (kuvassa). Jauholapiossa on isomummoni nimikirjaimet. En tiedä, tarkoittaako kirjaimet isomummoa vai lapion tekijää.

Yksi pirtin pöydistä on valmiina leipomistouhuihin. Sen pöytälevy on käännetty. Ruokapöydän kansilevy toimi siis käännettynä leivonta-alustana.

Taikina tehtiin taikinatiinussa. Tiinua ei pesty koskaan, jotta taikinan juuri säilyi astiassa. Isonpuolen vanhaa tiinuakaan ei ole pesty, sen reunoilla on vielä ikivanhaa kuivunutta taikinaa jäljellä. Kukahan siinä on aikoinaan viimeisen leipätaikinan tehnyt.

Taikinan sekoitukseen käytettiin hierrintä eli härkintä.

 

 

Leivän sai pyöreäksi muotin avulla. Sitten siihen pisteltiin reikiä. Pelekalla eli (lyhytvartisella) leipälapiolla leipiä siirreltiin ja pitkävartisella leipälapiolla leivät laitettiin uuniin. Lopuksi uunista otetut leivät puhdistettiin linnun sulista tehdyllä sudilla. Leivän pohjassa saattoi olla suolarakeita, koska karkeaa suolaa heitettiin märällä havuluudalla putsatun uunin arinalle. Näin testattiin uunin lämpötilaa.

 

Valmiita leipiä voi katsella pirtin orsilla. Tai alkukuvasta.

Kamarin yllätyslattia

 

Suuntasimme viikonlopuksi jälleen mökille. Minulla oli vähän inspiraatio kadoksissa ja mietin, jaksanko tehdä isollapuolen tällä kertaa mitään. Motivaatio-ongelma hävisi kuitenkin heti, kun pääsin aukaisemaan isonpuolen oven.

Päätin käydä isomummon eli Niilon kamarin kimppuun. Isoeno uudisti kamaria joskus 1970-luvulla ja asui siinä kesät ja talvet. Uudistuksen yhteydessä isollepuolen vedettiin sähköt.

Koska haluamme rakennuksen olevan mahdollisimman lähellä alkuperäistä, tarkoitus on purkaa ainakin kamarin kalusteet ja kokolattiamatto.

Kamari on marraskuusta asti ollut täynnä sellaista tavaraa, jolle ei vielä ole löytynyt omaa paikkaa. Eli ihan ensimmäiseksi kamari täytyi tyhjentää.

Tyhjennyksen jälkeen otimme verhot ja metalliset verhotangot pois. Tilalle laitetaan puiset verholaudat. Kokeilimme myös aukeaako kamarin toinen ikkuna, jotta voimme sitä kautta nakata purkujätteet ulos. Ikkuna aukesi hyvin.

Seuraavaksi oli vuorossa lattialistojen irrotus. Se kävi näppärästi minulta ja Ainolta. Saimme yhtä vaille kaikki ehyinä irti, joten listat voi käyttää uudestaan.

Sitten aloimme irrottamaan kokolattiamattoa. Minun mielikuva oli, että kokolattiamaton alta paljastuisi samanlainen komea lankkulattia kun kaikkialla muualla talossa on.

Maton alta paljastui muovimatto.

Muovimaton alta paljastui kyllä lankkulattia, mutta se oli kaukana komeasta. Hetken toivoin vielä, että lankkulattian päälle olisi vain laitettu lautoja ja niiden alla olisi alkuperäinen lattia. Ei ollut.

Lattia oli yhdestä kohtaa tummunut. Kun kävelin siinä lattia vain rasahteli ympärillä.

Ennenkuin jatkoin lattian tutkimista, päätin puhkaista takaisin oviaukon joka aikoinaan oli isomummon ja isopapan kamarien välissä. Nyt oven edessä oli levy ja sen takana eristeenä villaa.

Levy ei meinannut irrota millään. Aikani kokeilin ja päätin vaihtaa taktiikkaa. Menin isopapan kamarin puolelle, aukaisin välioven ja annoin levylle kunnon potkun. Se auttoi. Oviaukko on nyt auki.

 

Takaisin lattian kimppuun. Otin sorkkaraudan eikä sillä tarvinnut paljoa vääntää kun laho ja haperoitunut lankkulattia alkoi irtoamaan pieninä palasina. Irrotin muutaman palasen ja totesin itsekseni, että nyt on aika pitää ruoka- ja tuumaustauko.

Tauon jälkeen sain taas apuvoimia ja päätimme, että irrotamme kaikki tummuneet lankut. Otimme myös terveitä lankkuja irti nähdäksemme mitä niiden alla on.

Tämän perusteella meille selvisi, miksi tässä kamarissa ei ole komeaa lattiaa. Alkuperäinen lattia on purettu pois, eikä se ilmeisesti ole lähtenyt ehjänä. Lattia on eristetty villalla ja styroxilla, jotta kamarissa on voinut asua myös talvisin. Jossain vaiheessa lattia on ilmeisesti kärsinyt vesivahingon ja sen jälkiä me nyt yritämme purkaa.. Aino muisteli, että kyseisen tummuneen kohdan paikalla olisi aikoinaan tiskattu astioita.

Poistimme siis lattialankkuja, sen alta styroxia ja villaa ja lopulta edessä oli hiekkaa eli maapohja.

Tässä vaiheessa työt oli hyvä lopettaa. Kello oli pitkällä sunnuntai-iltapäivää. Jatkoa seuraa heti kun tiedämme, miten etenemme lattia-asiassa.

P.S. Edellisen postauksen kello pääsi nyt keittiön seinälle vanhan jäljen päälle.

Uusi kelloprojekti

 

Junghans kellon jälkeen ajattelin, että yksi vanha kello saa riittää. Isopuoli ei tarvitse enempää kelloja. Kuinka väärässä olinkaan. Kuukausi sitten keittiön siivouksen yhteydessä löydetty jälki sai miettimään, mistähän keittiöön saataisiin samantyylinen seinäkello.

Kelloa ei tarvinnut etsiä kaukaa. Kaksi viikkoa sitten siivosin masiinihuoneen vinttiä ja siellähän minua odotti vanha seinäkello. Vaikka kello oli "palasina", huomasin, että kaikki tarvittava on tallessa ehjää lasia ja vetoavainta myöten. Kellon on tarkoitus olla vain koristeena, joten parsin sen kokoon.

Jo samana iltana mökillä ollessa minun täytyi vähän tutkailla kelloa. Putsasin siitä enimmät pölyt. Hämmästys oli suuri kun liikutin viisareita, kello alkoi lyömään. Siirtelin viisareita tovin ja kuuntelin kivan oloista kumeaa lyöntiääntä. Sitten pakkasin kellon kotiinkuljetusta varten.

Kotona putsasin kelloa lisää ja mietin, mitä osia kellosta mahdollisesti puuttuu. Yksi puuosa oli rikki, kellon lasi oli irti ja muutama erikokoinen ruuvi sekä oven hakanen oli kadoksissa. Kellossa on luultavasti ollut myös jonkinlaisia koristeita. Nyt paikalla on vain reiät.

Vietin pari päivää tiiviisti netissä etsien lisätietoa kellosta. Asiaa vaikeutti se, että kellosta eikä koneistosta löytynyt minkäänlaista merkkiä. Kahlasin läpi useita kellofoorumeja, myyntisivustoja ja etsin kuvia samantyylisistä kelloista. Näiden perusteella huomasin, että kellokoneisto on identtinen monen saksalaisen Friedrich Mauthen kellon kanssa. Löysin myös ulkonäöllisesti samantyylisiä kelloja Mauthen kelloista. Eli on hyvin paljon mahdollista, että tämäkin kello on vanha Mauthen seinäkello.

Asialle antoi lisävahvistusta NAWCC:n (National Association of Watch&Clock Collectors) keskustelupalstalla ollut lähes identtinen kello. Koneiston vasemmassa reunassa oli samat numerot kuin tässä kellossa 27/131 ja oikeassa reunassa numerosarja. Muita merkintöjä ei ollut. Palstan asiantuntija vahvisti kysyjälle kellon olevan Mauthe. Kello ajoittui vuosien 1918-1925 välille. Numero 27 viittaa heilurin pituuteen ja 131 on heilurin lyöntimäärä minuutissa. Oikealla puolella olevat numerot ovat koneiston sarjanumero.

Tässä vaiheessa puolisoni lupautui onneksi mukaan projektiin. Ensin hän laittoi pienen sivulasin takaisin paikoilleen, liimasi rikkoutuneen puuosan ja puhdisti vanhan kansilasin. Hän asensi lasin paikoilleen tukikappaleen avulla ja ruuvasi saranat kiinni. Kellon viisareiden sokka oli kadonnut ajan myötä, joten sokan tilalle tuli pätkä rautalankaa. Kello vaati vielä pientä pintahiontaa, koska se on ollut ulkorakennuksen vintillä ties kuinka kauan ja puuosat olivat vähän turvonneet.

Nyt kello näyttää kellolta. Odotan kovasti, että pääsen laittamaan sen paikoilleen isonpuolen keittiöön vanhan seinäkellon jäljen paikalle.