Kamarin yllätyslattia

 

Suuntasimme viikonlopuksi jälleen mökille. Minulla oli vähän inspiraatio kadoksissa ja mietin, jaksanko tehdä isollapuolen tällä kertaa mitään. Motivaatio-ongelma hävisi kuitenkin heti, kun pääsin aukaisemaan isonpuolen oven.

Päätin käydä isomummon eli Niilon kamarin kimppuun. Isoeno uudisti kamaria joskus 1970-luvulla ja asui siinä kesät ja talvet. Uudistuksen yhteydessä isollepuolen vedettiin sähköt.

Koska haluamme rakennuksen olevan mahdollisimman lähellä alkuperäistä, tarkoitus on purkaa ainakin kamarin kalusteet ja kokolattiamatto.

Kamari on marraskuusta asti ollut täynnä sellaista tavaraa, jolle ei vielä ole löytynyt omaa paikkaa. Eli ihan ensimmäiseksi kamari täytyi tyhjentää.

Tyhjennyksen jälkeen otimme verhot ja metalliset verhotangot pois. Tilalle laitetaan puiset verholaudat. Kokeilimme myös aukeaako kamarin toinen ikkuna, jotta voimme sitä kautta nakata purkujätteet ulos. Ikkuna aukesi hyvin.

Seuraavaksi oli vuorossa lattialistojen irrotus. Se kävi näppärästi minulta ja Ainolta. Saimme yhtä vaille kaikki ehyinä irti, joten listat voi käyttää uudestaan.

Sitten aloimme irrottamaan kokolattiamattoa. Minun mielikuva oli, että kokolattiamaton alta paljastuisi samanlainen komea lankkulattia kun kaikkialla muualla talossa on.

Maton alta paljastui muovimatto.

Muovimaton alta paljastui kyllä lankkulattia, mutta se oli kaukana komeasta. Hetken toivoin vielä, että lankkulattian päälle olisi vain laitettu lautoja ja niiden alla olisi alkuperäinen lattia. Ei ollut.

Lattia oli yhdestä kohtaa tummunut. Kun kävelin siinä lattia vain rasahteli ympärillä.

Ennenkuin jatkoin lattian tutkimista, päätin puhkaista takaisin oviaukon joka aikoinaan oli isomummon ja isopapan kamarien välissä. Nyt oven edessä oli levy ja sen takana eristeenä villaa.

Levy ei meinannut irrota millään. Aikani kokeilin ja päätin vaihtaa taktiikkaa. Menin isopapan kamarin puolelle, aukaisin välioven ja annoin levylle kunnon potkun. Se auttoi. Oviaukko on nyt auki.

 

Takaisin lattian kimppuun. Otin sorkkaraudan eikä sillä tarvinnut paljoa vääntää kun laho ja haperoitunut lankkulattia alkoi irtoamaan pieninä palasina. Irrotin muutaman palasen ja totesin itsekseni, että nyt on aika pitää ruoka- ja tuumaustauko.

Tauon jälkeen sain taas apuvoimia ja päätimme, että irrotamme kaikki tummuneet lankut. Otimme myös terveitä lankkuja irti nähdäksemme mitä niiden alla on.

Tämän perusteella meille selvisi, miksi tässä kamarissa ei ole komeaa lattiaa. Alkuperäinen lattia on purettu pois, eikä se ilmeisesti ole lähtenyt ehjänä. Lattia on eristetty villalla ja styroxilla, jotta kamarissa on voinut asua myös talvisin. Jossain vaiheessa lattia on ilmeisesti kärsinyt vesivahingon ja sen jälkiä me nyt yritämme purkaa.. Aino muisteli, että kyseisen tummuneen kohdan paikalla olisi aikoinaan tiskattu astioita.

Poistimme siis lattialankkuja, sen alta styroxia ja villaa ja lopulta edessä oli hiekkaa eli maapohja.

Tässä vaiheessa työt oli hyvä lopettaa. Kello oli pitkällä sunnuntai-iltapäivää. Jatkoa seuraa heti kun tiedämme, miten etenemme lattia-asiassa.

P.S. Edellisen postauksen kello pääsi nyt keittiön seinälle vanhan jäljen päälle.

Uusi kelloprojekti

 

Junghans kellon jälkeen ajattelin, että yksi vanha kello saa riittää. Isopuoli ei tarvitse enempää kelloja. Kuinka väärässä olinkaan. Kuukausi sitten keittiön siivouksen yhteydessä löydetty jälki sai miettimään, mistähän keittiöön saataisiin samantyylinen seinäkello.

Kelloa ei tarvinnut etsiä kaukaa. Kaksi viikkoa sitten siivosin masiinihuoneen vinttiä ja siellähän minua odotti vanha seinäkello. Vaikka kello oli "palasina", huomasin, että kaikki tarvittava on tallessa ehjää lasia ja vetoavainta myöten. Kellon on tarkoitus olla vain koristeena, joten parsin sen kokoon.

Jo samana iltana mökillä ollessa minun täytyi vähän tutkailla kelloa. Putsasin siitä enimmät pölyt. Hämmästys oli suuri kun liikutin viisareita, kello alkoi lyömään. Siirtelin viisareita tovin ja kuuntelin kivan oloista kumeaa lyöntiääntä. Sitten pakkasin kellon kotiinkuljetusta varten.

Kotona putsasin kelloa lisää ja mietin, mitä osia kellosta mahdollisesti puuttuu. Yksi puuosa oli rikki, kellon lasi oli irti ja muutama erikokoinen ruuvi sekä oven hakanen oli kadoksissa. Kellossa on luultavasti ollut myös jonkinlaisia koristeita. Nyt paikalla on vain reiät.

Vietin pari päivää tiiviisti netissä etsien lisätietoa kellosta. Asiaa vaikeutti se, että kellosta eikä koneistosta löytynyt minkäänlaista merkkiä. Kahlasin läpi useita kellofoorumeja, myyntisivustoja ja etsin kuvia samantyylisistä kelloista. Näiden perusteella huomasin, että kellokoneisto on identtinen monen saksalaisen Friedrich Mauthen kellon kanssa. Löysin myös ulkonäöllisesti samantyylisiä kelloja Mauthen kelloista. Eli on hyvin paljon mahdollista, että tämäkin kello on vanha Mauthen seinäkello.

Asialle antoi lisävahvistusta NAWCC:n (National Association of Watch&Clock Collectors) keskustelupalstalla ollut lähes identtinen kello. Koneiston vasemmassa reunassa oli samat numerot kuin tässä kellossa 27/131 ja oikeassa reunassa numerosarja. Muita merkintöjä ei ollut. Palstan asiantuntija vahvisti kysyjälle kellon olevan Mauthe. Kello ajoittui vuosien 1918-1925 välille. Numero 27 viittaa heilurin pituuteen ja 131 on heilurin lyöntimäärä minuutissa. Oikealla puolella olevat numerot ovat koneiston sarjanumero.

Tässä vaiheessa puolisoni lupautui onneksi mukaan projektiin. Ensin hän laittoi pienen sivulasin takaisin paikoilleen, liimasi rikkoutuneen puuosan ja puhdisti vanhan kansilasin. Hän asensi lasin paikoilleen tukikappaleen avulla ja ruuvasi saranat kiinni. Kellon viisareiden sokka oli kadonnut ajan myötä, joten sokan tilalle tuli pätkä rautalankaa. Kello vaati vielä pientä pintahiontaa, koska se on ollut ulkorakennuksen vintillä ties kuinka kauan ja puuosat olivat vähän turvonneet.

Nyt kello näyttää kellolta. Odotan kovasti, että pääsen laittamaan sen paikoilleen isonpuolen keittiöön vanhan seinäkellon jäljen paikalle.

 

Pieni punainen aitta

 

Isollapuolen on vielä paljon tekemistä. Halusin kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Niinpä päätin siivota aitan.

Aitan sisäpuolella hirsissä on kahdessa kohtaa vuosiluku 1873. En tiedä aitan historiaa. Vuonna 1911 solmitussa tilan kauppakirjassa isoisopapan ja isopapan välillä puhutaan ruokasuojasta,  joka jäi myyjien käyttöön heidän elinajakseen. Mikäli aitta on tilan alkuperäinen, vuosiluvun perusteella sen olisivat rakentaneet tilan ensimmäiset asukkaat. Aitta on 149 vuoden ikäinen.

Aloittelin siivousta jo kuukausi sitten maaliskuun puolessavälissä. Lunta oli paljon ja jouduin lapioimaan itselleni reitin aitan ovelle.

Aitta oli täynnä tavaraa kahdessa kerroksessa. Ensimmäiseksi pudottelin kaikki yläkerroksen tavarat alas. Sitten aloin lajitella tavaroita omiin kasoihin: säästettävät ja hävitettävät. Ensimäinen kasa oli huomattavasti pienempi.

Aittaan oli kerätty kaikenlaista tavaraa mitä joskus saattaisi tarvita. Mukavana yllätyksenä hyllyillä oli useampi ehyt Riihimäen lasin kannellinen säilöntäastia kolmea eri kokoa.

Kuukausi myöhemmin huhtikuussa jatkoin aitan siivousta. Tyhjensin sieltä kaikki tavarat. Viimeksi kasaamani säästettävät tavarat kutistui entisestään. Päätin säästää vain vanhimmat siistit ulkotakit, turkin ja räsymatot. Lisäksi aitassa oli muutama vanha esine, jotka pääsevät esille museon puolelle. Toki myös Riihimäen vanhat lasipurkit vein säilöön.

Tämän jälkeen lakaisin seinät ja lattian. Irtoroskaa oli paljon.

Seuraavaksi irrotin lattiamaton tai oikeastaan puolet siitä. Hoksasin liian myöhään, että matto olisi kannattanut irrottaa viimeisenä. Se lähti helposti irti. Saumakohdan nastat jäivät lattiaan.

Vielä yksi työvaihe oli irrottaa yläkerroksen lattialankut. Onnekseni vain ensimmäinen lankku oli naulattu kiinni, muut lähtivät nostamalla. Lankut oli pitkiä ja painavia. Sain tähän työhön vähän apua.

Irrotin vielä loput lattiamatosta ja harjasin kertaalleen seinät ja lattian. Lattia oli hyvässä kunnossa siihen nähden, että päällä on vuosikymmeniä ollut matto. Ainoastaan yksi nurkka oli kostunut ja tummunut. Selitys sille löytyi ulkopuolelta. Nurkka on painunut kokonaan maahan.

Hain lapion kaivaakseni maan pois nurkan ympäriltä, mutta maa oli vielä jäässä. 

Lapiohommat ja aitan suoristaminen jää kesälle.

 

Aitassa on pappani kirjoittama teksti. Se jää paikoilleen muistoksi. Aloin laskemaan, minkä ikäinen pappani oli silloin, kun hän kunnosti aitan. Hän oli juuri saman ikäinen kun minä olen nyt.

Pappa on innokkaana korjannut aittaa, uusinut lattialaudat ja asentanut päälle hienon maton. Hän on laittanut huovan vanhan pärekaton päälle, tehnyt aittaan toisen kerroksen ja tikkaat niille. Hän on rakentanut aittaan hyllyjä, jotta mummo voi säilyttää niillä ruokatarvikkeita.

58 vuotta myöhemmin minä puran melkein kaiken pois.

Haluaisin raapustaa jotain papan tekstin viereen. Olisiko se vaikka yksinkertaisesti: Aitta siistitty huhtikuulla v. 2022.

Tulisijat ja museon ensimmäiset vieraat

 

Talon jokaisessa huoneessa on ollut lämmönlähteenä uuni tai hella. Tulisijojen tekijästä/tekijöistä minulla ei ole tietoa. Sen sijaan uuneihin käytetyt tiilet on talon rakennuttaja tehnyt itse. Tiiliä olisi tarvittu kaikkiaan 15 000 kappaletta.

Kaikki tulisijat ovat oman aikansa taideteoksia ja kestäneet paikoillaan nyt sata vuotta.

Isomummon ja isopapan kamareissa sekä postikamarissa on kaikissa samantyyliset uunit. Isomummon kamarin uunia on lämmitetty pisimpään, vielä 1990-luvulla. Talossa syntynyt Aino muistaa vuosikymmenten jälkeen, kun postikamariin tultaessa uunissa näkyi tuli. Uuninluukut olivat auki ja tulen ja Ainon välissä oli kipinäsuoja.

Keittiössä on hella. Sen levyillä on paahdettu kahvipapuja, kokkailtu suurille ihmisjoukoille, lämmitetty silitysrautoja ja kuumennettu hiuskäherrintä.

Hellan uuninluukut ovat hienoja erilaisine yksityiskohtineen. Yksi luukku puuttuu. Otan tehtäväksi selvittää, millainen puuttuva luukku on ollut ja yritän etsiä samanlaisen tilalle.

  

Pirtissä on valtavan iso tulisija. En tiedä, milloin se oli käytössä viimeisen kerran. Ennen siinä paistui leivät ja ruuat. Se antoi lämpöä ja valoa. Uunin vieressä oli mukava nukkua, siinä oli isopapan sänky. Uuninpankolla mahtui myös nukkumaan. Siellä olikin monen työmiehen paikka. Muistona tästä löysin uuninpankolta vanhan tuhkakupin vuodelta 1936.

Lapsuudessani uuninpankolle vievien portaiden edessä oli verho. Siskoani pelotti mennä kurkistamaan verhon taakse, koska hän kuvitteli työmiesten nukkuvan siellä vieläkin.

 

Kuva Museoviraston kohdeinventointi 1997

Muutama viikko sitten otimme urakaksi putsata pirtin uuni. Tyhjensimme sen tavaroista ja roskista. Imuroimme ympäristön ja kaiken irtoavan aineksen. Uuni ja hellan sisus oli täynnä roskia, tuhkaa ja tiilipölyä.

Samalla tutkailimme tulisijan kuntoa. Se oli alkanut painumaan maata kohti. Uuni on vinossa ja sen rappaukset lohkeilee.

Uunista ei ole tarkoituskaan tehdä käyttökuntoista. Mutta sen tulisi olla turvallinen ja mielellään kaunis. Niinpä otimme yhteyttä paikallisen maakuntamuseon rakennustutkijaan. Hän laittoi heti pyörät pyörimään ja kolme ammattilaista kävi katsomassa taloa. Saimme heiltä paljon hyviä vinkkejä tulevaan toimintaan ja ohjeistusta uunia varten. On helpottavaa tietää, että uuni ei ole romahtamassa vaan sen voi korjata. Uunista voisi ohjeiden mukaan ammattilainen tehdä vielä jopa täysin toimivan, mutta se vaatisi runsaasti työtä. Tyydymme siihen, että tuemme uunin ja rappautamme sen laastikerroksella.

Uusi vieraskirja sai kansiensa väliin ensimmäiset nimet. Kiitos vierailijoille!