Viime sunnuntaiaamuna aurinko valaisi kauniisti isomummon kamarin ikkunasta kahvipöytään. Aloin miettimään, kuinkahan monille vieraille isomummo aikoinaan ehti kahveja keitellä.
Ostaessaan tilan vanhemmiltaan vuonna 1911 isopappa oli saanut irtaimena omaisuutena kaupan mukana mm. yhden kuparikahvipannun ja yhden emaljeeratun kahvipannun, kerma- ja sokeriastian sekä muut kahvinjuontineuvot.
Kirjassa Suurilla selkosilla rovasti Eino Virkkula kirjoittaa metsästysretkestään: - Perillä ollaan, kuulen kyytimiehen sanovan, ja kun avaan silmäni, huomaan hevosemme seisovan Hirvelän pihassa. Talossa on tiedetty odottaa meitä ja Fransa isäntä rientää meitä vastaan. Astumme uuteen, avaraan ja valaistuun pirttiin. Kysellään kuulumisia puolin jos toisin ja kahvipöydässä jatkuu vilkas keskustelu.
Miehet olivat metsässä koko päivän.
Talvi-illan hämärä on laskeutunut ylitsemme. Ankara on hiihtomme ollut. Se on kestänyt pimeästä pimeään. Eikä pienintäkään taukoa ole ehditty pitää. Mutta nyt istuukin kolme miestä suojaisan metsän sylissä, edessään kaikki repunantimet ja ennen kaikkea väkevää, kuumaa kahvia täynnä olevat termospullot. Arvatkaapas, maistuiko se! - - - - - - Jo vihdoin tuikahtaa valo metsän läpi Hirvelän ikkunasta. Ja kun me hikiset ja kuuraiset miehet lopuksi työnnymme pirtin ovesta sisään, jossa vastaamme tulvehtii lämpö ja valo, on hyväntunne sanomattoman suloinen.
Vaikka isopuoli on nykyään vanha, kylmä ja pimeä, voin aistia kirjan sanat mielessäni ja kuvitella millaista on ollut sata vuotta sitten saapua pimeästä metsästä lämpimään suureen pirttiin väenpaljouden keskelle.
Kahvikattaus on varmasti ollut erilainen kuin alkukuvassa, mutta kahvi on ollut aitoa tavaraa. Kuvan kahvipannu on vanha kuparipannu, jonka nokassa on läppä. Läppää olen kuullut sanottavan lutikka- tai torakkaläpäksi.
Sota-aika muutti kahvinkin suhteen kaiken. En ole löytänyt vanhoja valokuvia kahvipöydän antimista eikä löytämissäni kirjeissä tai muissa teksteissä kerrota sota-ajan kahvikäytännöistä. Joudun turvautumaan tilalta löytämiini kirjoihin.
Kirjassa Kotirintama (sotavuosien Suomi 1939-1945 naisten ja lasten silmin) kirjoitetaan:
Suomalaisten kahvinjuontia ryhdyttiin säännöstelemään lokakuussa 1939. Tällöin oli näkyvissä, ettei kahvia juurikaan voitaisi tuoda maahan. - - - Paahtimoille annettiin samalla kuitenkin mahdollisuus valmistaa kahvinkorviketta, jossa oli seassa vähintään 25 prosenttia aitoa kahvia
- - - - - -
Mutta korvikekahvistakaan suomalaiset eivät saaneet nauttia pitkään. - - - jakelusta oli luovuttava kokonaan jatkosodan puhjettua, koska kahvin vähäinenkin tuonti loppui kokonaan.
- - - kahvin loputtua tyystin oli siirryttävä kokonaan vastikkeen valmistamiseen eikä vastikkeessa ollut aitoa kahvia mukana enää ollenkaan.
Kirjassa mainitaan, että aitoa kahvia sai vuoden 1942 jälkeen vain mustasta pörssistä, ostamalla kallista hyväntekeväisyyskahvia (250g maksoi nykyrahassa 75e) tai jos sattui voittamaan kahvi-arpajaisissa.
Kirjassa 123 sotavuosien ruokaohjetta neuvotaan:
Paras kahvinkorvike syntyy voikukasta. Muita tarkoitukseen sopivia juureksia ovat perunankuoret, juolavehnän ja valvattien juuret, sikurijuuri ja sokerijuurikas.
Paahdettu lanttu sopii hyvin kahvinkorvikkeeksi. Samaan tarkoitukseen voi käyttää paahdettua ruista tai ohraa.
Ainekset paahdetaan kahvirännälissä kuumalla tulella.
Kotirintama mainitsee vielä: Kahvi säilyi kortilla aina 1950-luvulle saakka, mutta kahvia sentään maahan jonkin verran saatiin.
Kekseliäisyyttä on varmasti isomummokin saanut käyttää sotavuosien aikana. Onneksi hän sai vielä elämänsä loppuvuosina nauttia aidosta kahvista korvikkeiden sijaan. Ja onneksi isollepuolen on jäänyt muistoksi erilaisia kahvipannuja ja kahvinjuontineuvoja muistuttamaan ajasta jolloin kahvia ei saanut nappia painamalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti