Palkintolusikat

 

Minulla on viime kesästä asti ollut kasa vanhoja palkintolusikoita odottamassa lähempää tarkastelua. Löysin lusikat siivotessani pikkupuolen vinttiä.

Lusikoiden pääasiallinen materiaali on alpakka, joukossa on muutama hopealusikka.

Lusikoissa on harmillisen vähän päivämääriä tai tietoja, mistä lajista palkinto on annettu.

Tarkastellaan lähemmin niitä, joissa tiedonmurusia on.

Vanhin lusikoista on kuvioleiman perusteella Osuusliike Kultaseppä R.L:n 1913-1937 aikana valmistama p.ma UH eli alpakkalusikka Musla-mallilla. Lusikassa on merkintä II P P.S.K.

Googlaamalla selviää, että palkinto liittyy todennäköisesti Pohjoissuomenkarjaan (PSK) eli lapinlehmään.

Tilalla on siis ollut nykyisin jo uhanalaista karjaa. Pohjoissuomenkarja.

Leiman perusteella vanhin hopealusikka on vuodelta 1939. Lusikassa oleva leima K6 kertoo sen iän. Tämäkin lusikka on Musla-sarjaa. Lusikassa ei ole hopealeimojen lisäksi mitään muuta tietoa.

Musla-malli on ollut ilmeisen suosittu palkintolusikka. Niitä löytyi vintin kätköistä yhteensä kahdeksan kappaletta erikokoisina, eri valmistusmateriaaleista ja eri vuosikymmeniltä.

Leimat.fi -sivusto kirjoittaa Muslasta: Vanha ja perinteinen malli, joka tunnetaan jo 1700-luvulta lähtien. Aikojen kuluessa useita erilaisia muunnoksia.

Päivämäärän perusteella kolmanneksi vanhin esine on vuodelta 1942. Tämä esine on joukosta ainoa ei-lusikka. Kyseessä on alpakasta tehty kakkulapio.

Kakkulapio on ensimmäinen palkinto hiihdosta 25/3 -42.

Suomi oli tuohon aikaan sodassa. Pappani astui sotapalvelukseen 17.1.1942, joten hän on saanut palkinnon sodan aikana järjestetystä kilpailusta.

Monessa lusikassa on kulumajälkiä, yhdessä löytyy jopa kuivunutta ruokaa. Aino muistaa myös kakkulapion olleen käytössä hänen lapsuudessaan, joten palkinnoilla on ollut aikoinaan ihan käytännön arvoa.

Vuodelta 1953 löytyy kaksi lusikkaa. Toinen on hopealusikka vuosileimalla Z6. Tämäkin lusikka on Musla-sarjaa. Lusikassa on merkintä RIk. II-P.

Yritin kovasti selvittää, mistä lajista on kyse, mutta en löytänyt asiaan vastausta.

Toinen samalta vuodelta oleva lusikka on kukkakoristeinen alpakkalusikka. Merkintänä on Salme 25/5-53. En tiedä suvussa olleen ketään Salme-nimistä henkilöä, joten tämäkin lusikka on täysi arvoitus.

Muslan lisäksi kukka-aiheet on ollut suosittuja palkintolusikoissa.

Leimat.fi -sivustolla on ihan oma sivunsa ruusu-aiheisille lusikoille. Näistäkin lusikoista löytyy ruusu-aiheisia. Mallikuvan ja kuvioleiman perusteella kaksi ruusulusikkaa on 1940-luvulta Auran kultaseppä Oy:n valmistamia.

Vertailun vuoksi kuvassa on myös uudempi ruusulusikka.

Ruusulusikoista löytyy myös ER:n eli E. Räsäsen vuonna 1957 valmistama alpakkalusikka. Toisessa kuvassa myös muita E. Räsäsen lusikoita.

Joillekin lusikoille löytyi säilytyslaatikko. Kuten tälle Hopeakeskus Oy:n valmistamalle palkintolusikalle. Kuvassa ensimmäinen palkinto.

Pohjolan Voima Oy järjesti ilmeisen ahkerasti onki- ja pilkkikilpailuja alueella ainakin palkinnoksi saatujen lusikoiden perusteella.

Tämä hopealusikka on vuodelta 1958 (E7) eli ajalta ennen Iijoen padonneita voimalaitoksia. (Todennäköisesti) pappani on voittanut neljännen palkinnon yli 35-vuotiaiden sarjassa.

Liitän tähän samaan postaukseen Ainolta lainaan saadun lusikan. Lusikka on vuodelta 1975 (vuosileima X7). Tämä lusikka ansaitsee tarkastelua, koska se on ollut tärkeä palkinto tilan hyvästä maitolaadusta.

Kyseessä on hopeinen Paimenpoika-lusikka.

Digisarka.fi kirjoittaa: Hyvään maidontuotantoon haluttiin kannustaa ja palkita parhaat tuottajat. Ajan henkeen sopivasti ensimmäiset palkinnot olivat meijereiden jakamat kunniakirjat. Myöhemmin meijerit palkitsivat ansioituneita tuottajia hopealusikoin tai vaikkapa kylpyläviikonlopuin.

Valion paimenpoikalogo otettiin käyttöön vuonna 1955. Logon mallina toimi taiteilija Harri Takalan Paimenpoika -patsas ja se toimi Valion tuotemerkkinä 1960-luvulle saakka. Paimenpoika jäi kuitenkin elämään Valion meijereiden jakamiin palkintolusikoihin sekä kunniakirjoihin.

Mummoni sai aikoinaan niin monta lusikkaa, että hän pystyi antamaan jokaiselle lapselleen muistoksi yhden lusikan. Tämä Ainon lusikka vuodelta 1975 on luultavasti viimeinen, sillä Hirvelän tilan lehmänpito lopetettiin pian tuon vuoden jälkeen.

Lusikoiden joukossa on vielä yksi erikoisempi kaunis lusikka jossa on punaisia kiviä. Lusikassa ei ole muuta tietoa kuin I.P. Yritin googlata, onko kyseessä lyhenne I.P vai onko lusikka ollut ensimmäinen palkinto jostain lajista. Tämä jäi arvoitukseksi.

Googlen kuvahakukaan ei löydä samanlaista lusikkaa.

Nämä vanhat lusikat on kauniita. Valitsen joukosta joitain laitettavaksi esille museoon.

Lopuksi kiillotin lusikat puhdistusliinalla. Niistä tuli kuin uusia.

Viime vuosi videoin: Isopuoli

 

Tällä viikolla sain valmiiksi videot Isonpuolen siivous- ja kunnostustöistä. Kuvia (ja työtä) oli niin paljon, että materiaalia kertyi kahdelle eri videolle.

Aluksi talon pohjapiirros. Piirros on lähtöisin museoviraston kohdeinventoinnista vuodelta 1997.

Museoviraston kohdeinventointi 1997

Ensimmäisessä videossa käydään läpi eteiset, pirtti, keittiö ja postikamari.

Toisessa videossa näkyy isopapan kamarin ja Niilon eli isomummun kamarien muutos. Isomummon kamari oli kaikista suuritöisin. Siksipä siitä on lisää postauksissa kamarin yllätyslattia ja Iso remmi päällä.

Viime vuosi videoin: aitta, puohi ja sauna

 

Nyt kevään korvilla oli hyvä hetki käydä valokuvia läpi ja muistella sitä valtavaa työtä mikä tehtiin ennen viime kesän avoimia ovia ja vielä sen jälkeenkin.

Tein lyhyet videot siivous-, järjestely-, kunnostus- ja purkutöistä. Videoissa on musiikki.

Tästä postauksesta löytyy videot aitasta, puohista ja saunasta.

Ensi viikolla luvassa on vielä Isonpuolen siivous- ja remontointivideot.

Aitasta olen kirjoittanut oman postauksen täällä. 

Video aitasta. 

Puohista löytyy vähän lisätietoa täältä.

Video puohista.  

Saunasta voi lukea täältä ja täältä.

Video saunan purkutöistä.

Tammikuun tunnelmat: vanha kaappi, ampiaispesiä ja sata vuotta sitten

 

Viime kerralla Hirvelässä ollessamme saimme jo nauttia auringonpaisteesta. Kävelin isonpuolen huoneet läpi moneen kertaan ja mietin kuinka museossa on kohta taas elämää!

Vanhassa navetassa kierrellessä aloin tarkastelemaan siellä ollutta "työpöytää" tarkemmin. Olen tiennyt pöydän olevan vanha. Se on lähtöisin Ainon äidinpuolen isän kodista.

Aloin miettimään, miksi noin vanha ja kaunis huonekalu on jätetty navettaan työ- ja romupöydäksi. Totesin, että nyt tilanne muuttuu. Ja vielä kun Aino oli samaa mieltä, että kaapin paikka on isollapuolen, aloin putsaamaan kaappia.

Tyhjensin ja järjestelin kaikki tavarat eri paikkaan. Imuroin kaapin pinnat ja pyyhin enimmät pölyt rätillä. Lopullinen putsaus on keväällä ennen kaapin siirtoa isollepuolen.

Minun oma teoria on, että alaosa on vanhempi ja toiminut patakaappina. Sen valmistuksessa on käytetty leveää lautaa.

Yläosa on tehty myöhemmin kun kippoja ja kuppeja on kertynyt enemmälti. Yläosan taustalaudat näyttävät uudemmilta. Sen toisesta ylänurkasta puuttuu palanen.

Myös maali on loppunut kesken kun toinen sivu on erivärinen.

 

Putsauksen jälkeen pyysin puolisoni apuun nostamaan toisen osan paikoillaan, voilà.

 

 

Toinen tehtävä oli poistaa vanhat ampiaispesät puohin katosta. Pesiä oli ehtinyt kertyä useampi vuosikymmenten aikana.

Viime kesänä avoimien ovien aikaan parissa pesässä oli elämää, mutta pesät oli niin korkealla katossa ettei ampiaiset häiriintynyt meidän touhuista.

Onneksi puoliso on pitkä mies, joten hän huiski pesät pois katosta. Kättä pidempänä hän käytti puohista löytynyttä heinäseivästä.

 

Sata vuotta sitten alkuvuodesta 1923 syntyi kaksi uutta elämää, joilla oli vaikutusta minunkin olemassaoloon. Lisäksi yhden syntymä aiheutti toisen kuoleman.

Huomasin jokin aika sitten, että SSHY:n (Suomen Sukuhistoriallinen Yhdistys) jäsensivuille oli joulukuussa ilmestynyt uusia kirkonkirjoja Pudasjärveltä. Näissä kirjoissa oli myös Pudasjärvellä syntyneet lapset tammikuussa 1923.

10.1.1923 syntyi Hirvelän talon kuopus eli minun pappa. Äitinsä oli 39-vuotias saadessaan viimeisen lapsensa.

Iissä syntyi 2.2.1923 mummoni. Hänen tavoitteena oli elää 100 vuotiaaksi, mutta mummo jäi tavoitteesta noin 1,5 vuotta.

9.2.1923 kuoli isopappani sisko Mari. Hänen kuolinsyy oli lapsivuode. Mari oli 42-vuotias saadessaan viimeisen lapsensa.

Marin elämä on kiinnostanut minua, koska meillä on aika tarkalleen 100 vuotta ikäeroa. Mari syntyi syyskuussa 1880, minä heinäkuussa 1980.

Olen usein miettinyt, millaista Marin elämä oli sata vuotta sitten.

Viime syyskuussa sain yllätyksekseni sähköpostiin valokuvan Marista. Pienimuotoista sukututkimusta tehdessäni olen myös selvittänyt, että minulla ja puolisolla on Marin kautta yhteisiä sukulaisia joita olenkin jo päässyt tapaamaan.

Maailma on pieni.