Voita rasiassa

 

Isonpuolen keittiön hyllyllä on kaksi voirasiaa tai -vakkaa. Yksi kokonainen ja toinen josta puuttuu kansi. Niinkuin kaikki esineet ennen vanhaan, nämäkin on tehty kestämään.

Suomalaisen perinnekuvaston mukaan voin käyttö oli entisajan ruokataloudessa vähäistä, sillä maidon tuotto oli heikkoa ja varsinkin talvikautena suorastaan olematonta. Toisaalta voi oli kallisarvoiseksi katsottua kauppatavaraa, jolla vaihdettiin välttämättömiä ostotuotteita. - - - 

Alkuperäisin voinvalmistustapa oli vatkata hapannettua maitoa hierimellä tai vispilällä. - - - Varsinainen mäntäkirnu on ollut käytössä ilmeisesti keskiajan lopulta lähtien. 1800-luvun alkupuoli toi mukanaan kammella pyöritettävät veivikirnut, mutta innokkaasta suosittelusta huolimatta ne eivät syrjäyttäneet mäntäkirnua.

Etualalla mäntäkirnu ja veivikirnu

Vuonna 1911 allekirjoitetussa kauppakirjassa tilan irtaimistoon kuului mm. yksi lypsävä lehmä nimeltä Punikki, yksi hieho ja yksi emälammas kahden karitsan kanssa.

Eli maitotuotantoa ja sitä myöten voitakin tilalla on epäilemättä jonkin verran ollut ihan alkuajoista lähtien.

Kirjeessä rintamalle sotavuodelta 1944 käy ilmi, että tilalla on silloin ollut voita myytäväksi asti.

No mites se ruokapuoli siellä on taitaapa

niukaksi käydä? Pyydä kotoa siellähän on

mistä laittaa.. Myövät voita ja mitä se jos omaväki

nälkää näkee: minä en ainakaan ole koko talvena 

myöny. Ja mielestäni voin liian vähän (nimi)

laittaa..

Voirasia näyttää hyvin koristeelliselta. Jokaisella koristeella on kuitenkin tarkoituksensa, liittää laidat yhteen.

Liitokset on ommeltu linnun kynällä eli sulan ruoto-osalla. Wikipedian mukaan kynä tarkoittaa varsinaisesti linnunsulan onttoa ruoto-osaa, ja vasta myöhemmin sanan merkitys laajeni tarkoittamaan myös kirjoitusvälinettä, aluksi luonnollisesti sulkakynää.

Kesällä museossa vieraillut vanhempi henkilö kertoi, että voirasiassa olisi käytetty nimenomaan kurjen siipisulkia.

Kiinnityksessä on käytetty myös puunauloja.

Peräpohjolassa on ollut sanonta: Silimäkuut sullaa ko ei ole voita vuothen nähnyt. Eli voin puutteen katsottiin vaikuttavan näkökyvyn heikkenemiseen. (Kansanperinteen sanakirja)

Kahvijuttuja

 

Viime sunnuntaiaamuna aurinko valaisi kauniisti isomummon kamarin ikkunasta kahvipöytään. Aloin miettimään, kuinkahan monille vieraille isomummo aikoinaan ehti kahveja keitellä.

Ostaessaan tilan vanhemmiltaan vuonna 1911 isopappa oli saanut irtaimena omaisuutena kaupan mukana mm. yhden kuparikahvipannun ja yhden emaljeeratun kahvipannun, kerma- ja sokeriastian sekä muut kahvinjuontineuvot.

Kirjassa Suurilla selkosilla rovasti Eino Virkkula kirjoittaa metsästysretkestään: - Perillä ollaan, kuulen kyytimiehen sanovan, ja kun avaan silmäni, huomaan hevosemme seisovan Hirvelän pihassa. Talossa on tiedetty odottaa meitä ja Fransa isäntä rientää meitä vastaan. Astumme uuteen, avaraan ja valaistuun pirttiin. Kysellään kuulumisia puolin jos toisin ja kahvipöydässä jatkuu vilkas keskustelu.

Miehet olivat metsässä koko päivän.

Talvi-illan hämärä on laskeutunut ylitsemme. Ankara on hiihtomme ollut. Se on kestänyt pimeästä pimeään. Eikä pienintäkään taukoa ole ehditty pitää. Mutta nyt istuukin kolme miestä suojaisan metsän sylissä, edessään kaikki repunantimet ja ennen kaikkea väkevää, kuumaa kahvia täynnä olevat termospullot. Arvatkaapas, maistuiko se! - - -   - - -  Jo vihdoin tuikahtaa valo metsän läpi Hirvelän ikkunasta. Ja kun me hikiset ja kuuraiset miehet lopuksi työnnymme pirtin ovesta sisään, jossa vastaamme tulvehtii lämpö ja valo, on hyväntunne sanomattoman suloinen.

Vaikka isopuoli on nykyään vanha, kylmä ja pimeä, voin aistia kirjan sanat mielessäni ja kuvitella millaista on ollut sata vuotta sitten saapua pimeästä metsästä lämpimään suureen pirttiin väenpaljouden keskelle.

Kahvikattaus on varmasti ollut erilainen kuin alkukuvassa, mutta kahvi on ollut aitoa tavaraa. Kuvan kahvipannu on vanha kuparipannu, jonka nokassa on läppä. Läppää olen kuullut sanottavan lutikka- tai torakkaläpäksi.

Liitto-lehdessä huhtikuussa vuodelta 1928 on artikkeli Yli-Iin raittiusyhdistyksen retkestä Pudasjärven Kollajankylään. Siinäkin mainitaan kahvi. Retken ensimmäinen pysähdyspaikka oli Hirvelä. Siinä syötettiin hevosia, juotiin kahvia ja varustimme matkalle lisää karamelleja, jotka olivat sellaisia, että sulivat taskuihin.

Sota-aika muutti kahvinkin suhteen kaiken. En ole löytänyt vanhoja valokuvia kahvipöydän antimista eikä löytämissäni kirjeissä tai muissa teksteissä kerrota sota-ajan kahvikäytännöistä. Joudun turvautumaan tilalta löytämiini kirjoihin.

Kirjassa Kotirintama (sotavuosien Suomi 1939-1945 naisten ja lasten silmin) kirjoitetaan:

Suomalaisten kahvinjuontia ryhdyttiin säännöstelemään lokakuussa 1939. Tällöin oli näkyvissä, ettei kahvia juurikaan voitaisi tuoda maahan. - - - Paahtimoille annettiin samalla kuitenkin mahdollisuus valmistaa kahvinkorviketta, jossa oli seassa vähintään 25 prosenttia aitoa kahvia 

- - -   - - -

Mutta korvikekahvistakaan suomalaiset eivät saaneet nauttia pitkään. - - -  jakelusta oli luovuttava kokonaan jatkosodan puhjettua, koska kahvin vähäinenkin tuonti loppui kokonaan.

- - - kahvin loputtua tyystin oli siirryttävä kokonaan vastikkeen valmistamiseen eikä vastikkeessa ollut aitoa kahvia mukana enää ollenkaan.

Kirjassa mainitaan, että aitoa kahvia sai vuoden 1942 jälkeen vain mustasta pörssistä, ostamalla kallista hyväntekeväisyyskahvia (250g maksoi nykyrahassa 75e) tai jos sattui voittamaan kahvi-arpajaisissa.

Kirjassa 123 sotavuosien ruokaohjetta neuvotaan:

Paras kahvinkorvike syntyy voikukasta. Muita tarkoitukseen sopivia juureksia ovat perunankuoret, juolavehnän ja valvattien juuret, sikurijuuri ja sokerijuurikas.

Paahdettu lanttu sopii hyvin kahvinkorvikkeeksi. Samaan tarkoitukseen voi käyttää paahdettua ruista tai ohraa.

Ainekset paahdetaan kahvirännälissä kuumalla tulella.

Kotirintama mainitsee vielä: Kahvi säilyi kortilla aina 1950-luvulle saakka, mutta kahvia sentään maahan jonkin verran saatiin.

Kekseliäisyyttä on varmasti isomummokin saanut käyttää sotavuosien aikana. Onneksi hän sai vielä elämänsä loppuvuosina nauttia aidosta kahvista korvikkeiden sijaan. Ja onneksi isollepuolen on jäänyt muistoksi erilaisia kahvipannuja ja kahvinjuontineuvoja muistuttamaan ajasta jolloin kahvia ei saanut nappia painamalla.

Vanhat kuvat

 

Olen jo kuukausia sitten ottanut pikkupuolen kamarin seinällä olleet vanhat kuvat kotiin tarkoituksena puhdistaa ne. Viimein sain tehtyä sen.

Kuvissa on mummoni sukulaisia.

Tässä kuvassa on mummon vanhemmat Nestor ja Aino. Kuva on aika kärsinyt. Yritin liimata repsottavia kohtia yhteen, mutta se ei auttanut. Paperi alkoi vain lohkeilemaan. Päätin jättää kuvan tuollaiseksi.

Skannasin kuvan kuitenkin talteen koneelleni.

Putsasin lasin ja kehykset ja laitoin kuvan takaisin paikoilleen.

Olen tuonut kotiini kaikki tilan vanhat valokuvat tarkempaa tutkimista ja skannausta varten. Niiden joukossa on maamieskoulukuva vuodelta 1914-15. Kuvassa seisovat nuorina vierekkäin isoisoäitini Aino ja isoisoisäni Nestor. Eivätpä tainneet nuoret silloin vielä tietää olevansa seitsemän vuotta myöhemmin aviopari.

Seuraava kehystetty kuva tarvitsi myös vähän liimaa. Laitoin sitä, mutta edelleen huonolla menestyksellä. Onneksi revennyt kohta on aika pieni ja huomaamattomassa kohdassa.

Putsasin kehykset ja lasin ja laitoin kuvan takaisin paikoilleen. Tarkoitus ei ole uudistaa kuvia tai kehyksiä millään lailla.

Kuvassa on nuori sotilaspoika ja kuvan takana on päivämäärä 12.5.1914 eli piirros on tehty ennen Suomen itsenäistymistä. Sotilaalla on päällään venäläinen univormu.

Varmaa tietoa kuvan henkilöstä ei ole.

Kolmas kuva on parhaiten säilynyt. Kuvassa on äidinäidinäidin äiti ja isä. Anna eli vuosina 1866-1942 ja Jaakko 1873-1922. Blogissa on ollut aiemmin kuva vielä yhdestä sukupolvesta taaksepäin eli äidinäidinäidinäidinäidistä Maijasta. Hän eli vuosina 1833-1933.

Kuva löytyy täältä.

Kehysten lasi on rikki. Löysin toiset uudemmat kehykset joiden lasia aioin käyttää, mutta lasi olikin liian iso kehyksiin. Siitä sain idean.

Isollapuolen on kaksi vanhaa lasileikkuria. Ajattelin kokeilla niitä käytännössä kunhan pääsen käymään tilalla.

Viime perjantaina pääsin sitten kokeilemaan lasileikkuria. Katsoin ohjeet lasinleikkaukseen netistä (vasta paikanpäällä) ja yritin tehdä kaiken ohjeiden mukaan. Ohjeessa kehotettiin kastamaan leikkurin kärki petrooliin. En siihen hätään keksinyt muuta ratkaisua kun kastaa leikkuri moottorisahan bensatankissa..

Aloin leikkaamaan lasia pyyhkeen päällä, mutta huonosti kävi. Viime senteillä lasi halkesi moneen suuntaan.

Tulipahan kuitenkin kokeiltua!

Nyt kuva on väliaikaisesti ilman lasia. Hankin uuden lasin mahdollisimman pian, jotta vanha kuva pääsee suojaan lasin alle. Lasin mitat on sen verran erikoiset ettei minkään valmiin kehyksen lasia voi käyttää.

Kuvat ja kehykset on aikoinaan tulleet kenties samasta paikasta, Helsingin Valokuvainsuurennos- ja Kehysliikkeestä.

Mietimme Ainon kanssa, mihin sijoitamme kuvat. Kuvien henkilöt eivät varsinaisesti liity tämän maatilan historiaan, mutta olivat tärkeitä ihmisiä tilalla pitkään asuneelle mummolleni.

Päätimme laittaa kuvat isonpuolen pirttiin lähelle väävispuita, joiden parissa mummoni vietti vielä eläkepäivinäänkin paljon aikaa.

Ladosta löytyneet vanhat kiesit

 

Viime kuussa päätin vihdoin kaivaa ladossa olleet kiesit esille. Paljon jouduin latoa järjestelemään ja tavaroita siirtelemään, että kiesit näki päivänvalon.

Kiesit olivat oletettua huonommassa kunnossa. Sain keräillä kassillisen kieseihin kuuluvaa puutavaraa ladon lattialta. Ladossa kiesit ovat olleet sateelta suojassa, mutta vuosikymmenten lahoaminen on tehnyt tehtävänsä.

Kärryjen historiasta en tiedä muuta kuin sen, että tämän talon ne eivät ole. Vanhojen kuulopuheiden mukaan jo edesmennyt enoni olisi tuonut kiesit tilalle. Eno oli kiinnostunut vanhoista esineistä ja keräsi niitä talteen.

Tilalla on aikoinaan ollut hevosia ja hevoskärryjä. Eräässä vanhassa valokuvassa näkyy vain osa isopappani kärryistä. Niiden koosta tai muodosta ei saa käsitystä. Sen sijaan talvikuvia, joissa näkyy hevosia rekineen, on enemmälti.

Tälläkin hetkellä yksi tukkireki on esillä vanhassa navetassa.

Pikaisella tarkastelulla en löytänyt kieseistä mitään merkintöjä tai leimoja. Nettiä selaillessa samantyylisiä kiesejä tuli vastaan ja niiden ikäarvio oli 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun.

Yllätyin, kun huomasin korin alla olevat lehtijouset. Tiesin joissain autoissa olevan kyseisiä jousia, mutta hevoskärryissä ne olivat uusi asia. Wikipedia kertoo: Lehtijousitus on eräs vanhimmista jousitustyypeistä, sillä se on tunnettu ainakin keskiajalta lähtien.

Kirjastot.fi-sivustolla kerrotaan vielä: Jousitetuista ajelurattaista olivat ensimmäisiä 1700-luvulla lähinnä kirkko- ja kaupunkimatkoilla käytetyt kiesit, joissa jousen virkaa toimittivat nahkahihnat tai puutangot. Linjaalirattaissa (joihin nämäkin kenties lasketaan) oli 1800-luvulla metallisia lehtijousia.

Kärrynpyörät on raudoitettu umpinaisilla vanteilla. Kirjastot.fi-sivustolla kerrotaan: Rattaiden pyörät tulivat paljon käytännöllisemmiksi ja kevyemmiksi, kun ne alettiin koota kapan ympärille puolapuihin tukeutuvista kaarevista kappaleista. Tällaisia kärrynpyöriä käytettiin raudoittamattomina vielä 1800-luvun puolivälissä, jolloin kyläsepät ryhtyivät yleisesti takomaan umpinaisia rautavanteita pyörien vahvistukseksi.

Siirtäessäni kiesejä toinen vanne irtosi pois paikoiltaan. En tiedä miten saan sen takaisin..

Kiesit liikkuivat kevyesti. Vedin niitä perässäni muutaman kymmenen metrin matkan. Uskalsin tehdä sen, koska metalliosat kulkevat korista aisoihin asti, joten aisat eivät olisi voineen katketa.

Ainoa ikävä puoli siirrossa oli kuitenkin se, kun toinen vanne irtosi.

Siirsin kiesit entiseen traktorikatokseen odottamaan, mitä alan niille tekemään. Puolisoni ehdotus oli, että korjailisin niitä lauta ja pinna kerrallaan. 

Yritän myös selvittää kiesien historiaa tarkemmin jos mahdollista.