Eläinlääkärintodistus sadan vuoden takaa

 

(Teksti jäsennelty luettavampaan muotoon)

    Eilen, tämän syyskuun 29 p:nä, tarkastin maanvilj FR, Pudasjärven Kollajan kylästä punasenkirjavan sarvipään 6 vuotta vanhan lehmän, joka ilmoituksen mukaan oli viime elokuun 6 p:nä jäänyt muusta karjasta metsään tullen takaisin vasta 27 p:nä syyskuuta.

Lehmä oli tarkastettaessa heikossa ravitsemistilassa ja oli sen vasemmassa takajalassa seuraavat haavat ja arvet:

1° kinnernivelen yläpuolella etusisäsivulla matala noin 5 cm läpimittainen pyöreähkö haava, josta taaksepäin lähti kaksi yhdensuuntaista 1/2 cm leveää arpea,

2° puolivälissä säärtä sisäsivulla sääriluun ja taivuttajajänteen väliin menevä pitkittäinen 3 cm pitkä valtimon rikuuttanut haava,

3° vuohisnivelestä noin 1 1/2 cm ylöspäin sijaitseva pyöreä noin 2 1/2 cm läpimittainen sisäpuolella oleva haava, josta kulki sisäänpäin suppeneva noin 3 cm pitkä kanava ulos ja hiukan ylöspäin vastaavalla puolella ulkosivulla löytyvää pienempää arpea kohden.

Oikean takajalan kinnernivelen ja etujalan karppaalinivelen? ulkosivuilla noin 2-3 cm läpimitaiset nahkahaavat. 

Haavojen ja arpien laadusta ja asemasta päättelen, että haava no 1 on raapaisuhaava, kahden raapaisun aiheuttama, jotka edessä ovat nahkan repeämän nylkeytymisen aiheuttaneet.

Raapaisut tapahtuneet poikki jalan. Raapaisseen esineen laadusta en enää voi päätellä mitään.

Haava no 2 leikkuuhaava, jonka syntyminen siihen paikkaan vaikeasti selitettävissä ilman teräasetta.

Haava no 3 on ilmeisesti ollut yhteydessä ulkosivulla olevan arven kautta, ollen luultavasti ampumahaavan ulostulo läpi ja vastaava arpi sisäänmeno läpi, jota arven muodosta en kuitenkaan voi varmuudella sanoa.

Sivuttaisen reijän syntymistä niin kiinteään paikkaan muodostamalla niin pienet reijät nahkaan en ilman teräesinettä tai kuulaa pidä mahdollisena.

Oikealla puolen olevat nahkahaavat ilmeisesti vaan makuuhaavoja, sillä eläin tapahtuman jälkeen ollut luultavasti heikko haavoista no 2 ja 3 tapahtuneen veren vuodon takia, jotka molemmat ovat koskeneet verrattain suuriin valtimoihin. Oulussa 30 p:nä syyskuuta 1922.

A.J. Candelin

Kaupungineläinlääkäri, Oulu

Teräaseen käyttö ja ampumahaava lehmällä kuulostaa aika hurjalta seudulla joka sata vuotta sitten oli kovin harvaan asuttua. Eläinlääkäritodistuksessa ei kerrota, miten lehmää hoidettiin eikä tiedossa ole, parantuiko sarvipää haavoistaan.

Yritin selvittää, minkä hintainen mahtoi olla eläinlääkärin käynti tuohon aikaan. Suomen Eläinlääkärilehdessä vuodelta 1921 on pöytäkirja yhdistyksen ylimääräisestä kokouksesta 7.3.1921. Pykälässä 5 on taksan muutosehdotuksia.

Kohdan 6 mukaan ulkonainen tarkastus maksoi 15 mk eli nykyrahassa alle 5,5 euroa.

En tiedä, käyttivätkö kaikki eläinlääkärit samaa taksataulukkoa. Toki päälle tulivat vielä mahdolliset lääkkeet ja matkakulut, mutta aika edullista oli eläinlääkärin tarkastus sata vuotta sitten.

Työalue oli laaja ja matkat pitkiä. Tämäkin lehmäntarkastusmatka Oulusta Hirvelään oli 70 km suuntaansa. Ja ainakin Yli-Iin päässä kulkureittinä toimivat kinttupolut, teitä ei vielä ollut.

Eläinlääkärin mainos löytyi Kaiku- ja Liitto-lehdistä. 

Voita rasiassa

 

Isonpuolen keittiön hyllyllä on kaksi voirasiaa tai -vakkaa. Yksi kokonainen ja toinen josta puuttuu kansi. Niinkuin kaikki esineet ennen vanhaan, nämäkin on tehty kestämään.

Suomalaisen perinnekuvaston mukaan voin käyttö oli entisajan ruokataloudessa vähäistä, sillä maidon tuotto oli heikkoa ja varsinkin talvikautena suorastaan olematonta. Toisaalta voi oli kallisarvoiseksi katsottua kauppatavaraa, jolla vaihdettiin välttämättömiä ostotuotteita. - - - 

Alkuperäisin voinvalmistustapa oli vatkata hapannettua maitoa hierimellä tai vispilällä. - - - Varsinainen mäntäkirnu on ollut käytössä ilmeisesti keskiajan lopulta lähtien. 1800-luvun alkupuoli toi mukanaan kammella pyöritettävät veivikirnut, mutta innokkaasta suosittelusta huolimatta ne eivät syrjäyttäneet mäntäkirnua.

Etualalla mäntäkirnu ja veivikirnu

Vuonna 1911 allekirjoitetussa kauppakirjassa tilan irtaimistoon kuului mm. yksi lypsävä lehmä nimeltä Punikki, yksi hieho ja yksi emälammas kahden karitsan kanssa.

Eli maitotuotantoa ja sitä myöten voitakin tilalla on epäilemättä jonkin verran ollut ihan alkuajoista lähtien.

Kirjeessä rintamalle sotavuodelta 1944 käy ilmi, että tilalla on silloin ollut voita myytäväksi asti.

No mites se ruokapuoli siellä on taitaapa

niukaksi käydä? Pyydä kotoa siellähän on

mistä laittaa.. Myövät voita ja mitä se jos omaväki

nälkää näkee: minä en ainakaan ole koko talvena 

myöny. Ja mielestäni voin liian vähän (nimi)

laittaa..

Voirasia näyttää hyvin koristeelliselta. Jokaisella koristeella on kuitenkin tarkoituksensa, liittää laidat yhteen.

Liitokset on ommeltu linnun kynällä eli sulan ruoto-osalla. Wikipedian mukaan kynä tarkoittaa varsinaisesti linnunsulan onttoa ruoto-osaa, ja vasta myöhemmin sanan merkitys laajeni tarkoittamaan myös kirjoitusvälinettä, aluksi luonnollisesti sulkakynää.

Kesällä museossa vieraillut vanhempi henkilö kertoi, että voirasiassa olisi käytetty nimenomaan kurjen siipisulkia.

Kiinnityksessä on käytetty myös puunauloja.

Peräpohjolassa on ollut sanonta: Silimäkuut sullaa ko ei ole voita vuothen nähnyt. Eli voin puutteen katsottiin vaikuttavan näkökyvyn heikkenemiseen. (Kansanperinteen sanakirja)

Kahvijuttuja

 

Viime sunnuntaiaamuna aurinko valaisi kauniisti isomummon kamarin ikkunasta kahvipöytään. Aloin miettimään, kuinkahan monille vieraille isomummo aikoinaan ehti kahveja keitellä.

Ostaessaan tilan vanhemmiltaan vuonna 1911 isopappa oli saanut irtaimena omaisuutena kaupan mukana mm. yhden kuparikahvipannun ja yhden emaljeeratun kahvipannun, kerma- ja sokeriastian sekä muut kahvinjuontineuvot.

Kirjassa Suurilla selkosilla rovasti Eino Virkkula kirjoittaa metsästysretkestään: - Perillä ollaan, kuulen kyytimiehen sanovan, ja kun avaan silmäni, huomaan hevosemme seisovan Hirvelän pihassa. Talossa on tiedetty odottaa meitä ja Fransa isäntä rientää meitä vastaan. Astumme uuteen, avaraan ja valaistuun pirttiin. Kysellään kuulumisia puolin jos toisin ja kahvipöydässä jatkuu vilkas keskustelu.

Miehet olivat metsässä koko päivän.

Talvi-illan hämärä on laskeutunut ylitsemme. Ankara on hiihtomme ollut. Se on kestänyt pimeästä pimeään. Eikä pienintäkään taukoa ole ehditty pitää. Mutta nyt istuukin kolme miestä suojaisan metsän sylissä, edessään kaikki repunantimet ja ennen kaikkea väkevää, kuumaa kahvia täynnä olevat termospullot. Arvatkaapas, maistuiko se! - - -   - - -  Jo vihdoin tuikahtaa valo metsän läpi Hirvelän ikkunasta. Ja kun me hikiset ja kuuraiset miehet lopuksi työnnymme pirtin ovesta sisään, jossa vastaamme tulvehtii lämpö ja valo, on hyväntunne sanomattoman suloinen.

Vaikka isopuoli on nykyään vanha, kylmä ja pimeä, voin aistia kirjan sanat mielessäni ja kuvitella millaista on ollut sata vuotta sitten saapua pimeästä metsästä lämpimään suureen pirttiin väenpaljouden keskelle.

Kahvikattaus on varmasti ollut erilainen kuin alkukuvassa, mutta kahvi on ollut aitoa tavaraa. Kuvan kahvipannu on vanha kuparipannu, jonka nokassa on läppä. Läppää olen kuullut sanottavan lutikka- tai torakkaläpäksi.

Liitto-lehdessä huhtikuussa vuodelta 1928 on artikkeli Yli-Iin raittiusyhdistyksen retkestä Pudasjärven Kollajankylään. Siinäkin mainitaan kahvi. Retken ensimmäinen pysähdyspaikka oli Hirvelä. Siinä syötettiin hevosia, juotiin kahvia ja varustimme matkalle lisää karamelleja, jotka olivat sellaisia, että sulivat taskuihin.

Sota-aika muutti kahvinkin suhteen kaiken. En ole löytänyt vanhoja valokuvia kahvipöydän antimista eikä löytämissäni kirjeissä tai muissa teksteissä kerrota sota-ajan kahvikäytännöistä. Joudun turvautumaan tilalta löytämiini kirjoihin.

Kirjassa Kotirintama (sotavuosien Suomi 1939-1945 naisten ja lasten silmin) kirjoitetaan:

Suomalaisten kahvinjuontia ryhdyttiin säännöstelemään lokakuussa 1939. Tällöin oli näkyvissä, ettei kahvia juurikaan voitaisi tuoda maahan. - - - Paahtimoille annettiin samalla kuitenkin mahdollisuus valmistaa kahvinkorviketta, jossa oli seassa vähintään 25 prosenttia aitoa kahvia 

- - -   - - -

Mutta korvikekahvistakaan suomalaiset eivät saaneet nauttia pitkään. - - -  jakelusta oli luovuttava kokonaan jatkosodan puhjettua, koska kahvin vähäinenkin tuonti loppui kokonaan.

- - - kahvin loputtua tyystin oli siirryttävä kokonaan vastikkeen valmistamiseen eikä vastikkeessa ollut aitoa kahvia mukana enää ollenkaan.

Kirjassa mainitaan, että aitoa kahvia sai vuoden 1942 jälkeen vain mustasta pörssistä, ostamalla kallista hyväntekeväisyyskahvia (250g maksoi nykyrahassa 75e) tai jos sattui voittamaan kahvi-arpajaisissa.

Kirjassa 123 sotavuosien ruokaohjetta neuvotaan:

Paras kahvinkorvike syntyy voikukasta. Muita tarkoitukseen sopivia juureksia ovat perunankuoret, juolavehnän ja valvattien juuret, sikurijuuri ja sokerijuurikas.

Paahdettu lanttu sopii hyvin kahvinkorvikkeeksi. Samaan tarkoitukseen voi käyttää paahdettua ruista tai ohraa.

Ainekset paahdetaan kahvirännälissä kuumalla tulella.

Kotirintama mainitsee vielä: Kahvi säilyi kortilla aina 1950-luvulle saakka, mutta kahvia sentään maahan jonkin verran saatiin.

Kekseliäisyyttä on varmasti isomummokin saanut käyttää sotavuosien aikana. Onneksi hän sai vielä elämänsä loppuvuosina nauttia aidosta kahvista korvikkeiden sijaan. Ja onneksi isollepuolen on jäänyt muistoksi erilaisia kahvipannuja ja kahvinjuontineuvoja muistuttamaan ajasta jolloin kahvia ei saanut nappia painamalla.

Vanhat kuvat

 

Olen jo kuukausia sitten ottanut pikkupuolen kamarin seinällä olleet vanhat kuvat kotiin tarkoituksena puhdistaa ne. Viimein sain tehtyä sen.

Kuvissa on mummoni sukulaisia.

Tässä kuvassa on mummon vanhemmat Nestor ja Aino. Kuva on aika kärsinyt. Yritin liimata repsottavia kohtia yhteen, mutta se ei auttanut. Paperi alkoi vain lohkeilemaan. Päätin jättää kuvan tuollaiseksi.

Skannasin kuvan kuitenkin talteen koneelleni.

Putsasin lasin ja kehykset ja laitoin kuvan takaisin paikoilleen.

Olen tuonut kotiini kaikki tilan vanhat valokuvat tarkempaa tutkimista ja skannausta varten. Niiden joukossa on maamieskoulukuva vuodelta 1914-15. Kuvassa seisovat nuorina vierekkäin isoisoäitini Aino ja isoisoisäni Nestor. Eivätpä tainneet nuoret silloin vielä tietää olevansa seitsemän vuotta myöhemmin aviopari.

Seuraava kehystetty kuva tarvitsi myös vähän liimaa. Laitoin sitä, mutta edelleen huonolla menestyksellä. Onneksi revennyt kohta on aika pieni ja huomaamattomassa kohdassa.

Putsasin kehykset ja lasin ja laitoin kuvan takaisin paikoilleen. Tarkoitus ei ole uudistaa kuvia tai kehyksiä millään lailla.

Kuvassa on nuori sotilaspoika ja kuvan takana on päivämäärä 12.5.1914 eli piirros on tehty ennen Suomen itsenäistymistä. Sotilaalla on päällään venäläinen univormu.

Varmaa tietoa kuvan henkilöstä ei ole.

Kolmas kuva on parhaiten säilynyt. Kuvassa on äidinäidinäidin äiti ja isä. Anna eli vuosina 1866-1942 ja Jaakko 1873-1922. Blogissa on ollut aiemmin kuva vielä yhdestä sukupolvesta taaksepäin eli äidinäidinäidinäidinäidistä Maijasta. Hän eli vuosina 1833-1933.

Kuva löytyy täältä.

Kehysten lasi on rikki. Löysin toiset uudemmat kehykset joiden lasia aioin käyttää, mutta lasi olikin liian iso kehyksiin. Siitä sain idean.

Isollapuolen on kaksi vanhaa lasileikkuria. Ajattelin kokeilla niitä käytännössä kunhan pääsen käymään tilalla.

Viime perjantaina pääsin sitten kokeilemaan lasileikkuria. Katsoin ohjeet lasinleikkaukseen netistä (vasta paikanpäällä) ja yritin tehdä kaiken ohjeiden mukaan. Ohjeessa kehotettiin kastamaan leikkurin kärki petrooliin. En siihen hätään keksinyt muuta ratkaisua kun kastaa leikkuri moottorisahan bensatankissa..

Aloin leikkaamaan lasia pyyhkeen päällä, mutta huonosti kävi. Viime senteillä lasi halkesi moneen suuntaan.

Tulipahan kuitenkin kokeiltua!

Nyt kuva on väliaikaisesti ilman lasia. Hankin uuden lasin mahdollisimman pian, jotta vanha kuva pääsee suojaan lasin alle. Lasin mitat on sen verran erikoiset ettei minkään valmiin kehyksen lasia voi käyttää.

Kuvat ja kehykset on aikoinaan tulleet kenties samasta paikasta, Helsingin Valokuvainsuurennos- ja Kehysliikkeestä.

Mietimme Ainon kanssa, mihin sijoitamme kuvat. Kuvien henkilöt eivät varsinaisesti liity tämän maatilan historiaan, mutta olivat tärkeitä ihmisiä tilalla pitkään asuneelle mummolleni.

Päätimme laittaa kuvat isonpuolen pirttiin lähelle väävispuita, joiden parissa mummoni vietti vielä eläkepäivinäänkin paljon aikaa.